Eilen ajoimme auringon laskiessa kotiin, mies ja minä. Puhuimme lapsista, niistä odotuksista ja asenteista, joita eteen luonnollisesti tulee, kun on 25 ja naimisissa. Miehen kanta oli "ymmärrettävää, mutta vähän ärsyttävää", minä taas mietin todennäköisyyksiäni synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja sitä, kuinka lohdullisuudessaan epätarkka ajatus on, että se riittää kun vain rakastaa. Kun aloitin yksinpuhelua ihmisen osasta ja se brutaalista riittämättömyydestä, mies totesi, kuinka harmi on, että aihe sai minut ahdistumaan niin kovin. Minä vähän säpsähdin ja hiljenin hetkeksi.
En ollut erityisen ahdistunut. Ajattelin minulle ihan normaaleja, jokapäiväisiä ajatuksia.
Joskus on vaikeaa tietää, mikä itsessä on ylimääräistä ja muutettavaa, mikä osa identiteettiä. Olen onnellinen siitä, etten ole enää masentunut. Koen olevani yhä sama Mea kuin ennenkin, onnellisempi vain. Tai oikeastaan sekin on epätarkasti sanottu - koen olevani puhtaammin oma itseni nyt kuin ennen. Kuin jokin tomukerros olisi puhdistettu päältä pois. Silti minussa on vielä niin paljon sellaista, joka viipyilee jossain normaalin rajamailla. Herään yhä öisin miettimään elämän epätäydellisyyttä, ja on päiviä, joina en saa näiden ajatusten vuoksi mitään aikaiseksi. Työkyvyn näkökulmasta eksistentiaalinen pohdintani olisi jotain, joka olisi ihan suotavaa jollain pillerillä tai käyttäytymisterapialla parannettavaksi. Mutta silti useimmiten olen kovin haluton tekemään niin. Minusta tuntuu, että näissä ajatuksissa on jotain niin minua, että niiden poistuessa en pelkistyisi, vaan vähenisin. "Älä vaivaa päätäsi tuollaisella" ei vain tunnu autenttiselta ratkaisulta, vaikka se jollain ihmeen kaupalla sattuisi olemaan mahdollista.
Luin jostain, että masentuneet ihmiset näkevät maailman realistisemmin kuin terveet. Vaikka se ei olisi täysin totta, se kertoo minusta jotain ihmisen tilasta. Elämisen edellytys on oppia harhauttamaan ajatuksensa pois maailmalopun vääjäämättömyydestä. Toiset ovat siinä parempia kuin toiset - jotkut katsovat kerran tähtiin liian pitkään, hätkähtävät universumin suuruutta ja omaa pienuuttaan, päättävät olla ajattelematta sitä enää, ja jatkavat elämäänsä ajattelematta sitä. Toiset osaavat pitää katseensa maassa alunperinkin. Toisten katse harhailee taivaalle useamminkin, mutta vain joinakin satunnaisina aamuyön tunteina, ja päivän tullen he osaavat taas tehdä työtä ja rakastaa.
Ja sitten on niitä, jotka jostain luonnon oikusta ovat paljon huonompia olemaan ajattelematta ihmiselämän merkityksettömyyttä. Ja jos jotain ei voi kieltää, sen kanssa on pakko tulla toimeen. Silloin rakennetaan merkityksiä tai kielletään niitä - kirjoitetaan runoja, maalataan tauluja. Soditaan, tapetaan toisia. Toiset tekevät tähdistä itselleen uran, ja käyttävät loppuelämänsä teoretisoiden sitä, mitä ei voi unohtaa. Toiset eivät koskaan opi puhumaan tai katsomaan silmiin, sillä heidän päänsä on liian täynnä universumin ääretöntä tähtikarttaa.
Oikeastaan tämäkin ajatus on epätarkka. Oikeastaaan kyseeessä ei ole mikään dikotomia vaan harmaansävyasteikko. Oikeastaan me olemme kaikki enemmän samanlaisia kuin erilaisia. Kaikki joutuvat rakentamaan merkityksiä tai suojautumaan niiltä, ehkä toiset vain kouriintuntuvammin kuin toiset.
Ja sitä minä mietin ajaessamme kotiin ja viime yönä, kun makasin valveilla. Kuinka brutaali ja epätäydellinen maailma on, kuinka lapset näkevät nälkää, kuinka rakkaus ei riitä, sillä ihmiset rakastavat, kaiken aikaa, ja silti lyövät, hylkäävät, tappavat tai vain yksinkertaisesti katsovat pois. Kuinka moni tekee parhaansa eikä silti riittävästi. Kuinka totta se on, samaan aikaan kun on totta kaikki hyvyys, puhtaus, kauneus, se, että universumi on sellaisenaan täydellinen, ja että kaikkea on riittävästi. Ja kuinka en haluaisi luopua kummastakaan.
Oikeastaan maailmassa on kauneinta sen paradoksaalisuus. Ja haluaisin jotenkin oppia pitelemään niitä paradokseja, tasapainottelemaan niitä ja katsomaan silmiin. Tulemaan toimeen sen kanssa, että koen, näen ja tunnen liikaa, muuttamatta sitä ja luopumatta itsestäni. Sanomaan, että hei sinä olet siinä ja sinä olet totta, ja minä voin elää sen kanssa, nähdä sen ja silti herätä aamulla, tehdä työtä ja rakastaa. Rakentaa sellaisen merkityskudelman, että se auttaisi kantamaan maailman näennäisen järjettömyyden yli.
Kun vielä tietäisin, mistä aloittaa.
