Matkamuistoja

Nyt kun lähdöstä on kulunut vuosi, aika tuntuu viimein kypsältä muistella Yhdysvaltain vaihtokokemustamme. Aloitetaan siis aivan alusta, elokuusta 2012:

Lähtöä edeltävät päivät olin aivan paniikissa. Kaikki oli valmista, kaikki oli kesken, eikä mitenkään tuntunut siltä, että olisin valmis lähtemään. Puoli vuotta tuntui silloin kuin ikuisuudelta, pikemminkin vuosikymmeneltä. Lentoa edeltävänä yönä nukuin tunnin, pakkasin kissat kantokoppiinsa, ja sitten olimmekin jo lähdössä. 

Helsinki-Vantaalta muistan, kuinka syötin kinkkua ja tuorejuustoa leivän välistä kopassaan vinkuvalle Sofille. Frankfurtista muistan vain kauhean kiireen ja sen, kuinka eksyimme väärään terminaaliin. Atlantin ylittävällä lennolla oli ahdasta, katsoin jonkun elokuvan ja yritin nukkua vähäsen. Mukava penkkinaapuri auttoi meitä täyttämään maahantulokaavakkeita. Ja kun laskeuduimme pilviverhon läpi JFK:lle, koneen ikkunasta näkyi Manhattanin silhuetti. Siltikin tuntui siltä, että olisi ollut vasta puolimatkassa.

JFK:lla oli vastassa valtava ruuhka ja hitaasti kiemurtelevat tullijonot. Kissatytöt kiemurtelivat malttamattomina matkakopissaan, ja minä yritin hermostuneena tarkistella, että niillä on kaikki hyvin. Olin kuullut kaikenlaisia kauhujuttuja maahantulotarkastuksista: Ihmisillä ja kissoilla oli kaikki vaadittavat paperit valmiina, mutta silti pelotti, pääsisimmekö kissojen kanssa edes maahan. Lopulta kuitenkaan kissoja ei edes tarkistettu, vaan pääsimme kävelemään suoraan maahan. Kun tullivirkailija vielä hymyili, leimasi maahantulopaperit ja sanoi "Welcome to the USA!" en tiennyt olisinko itkenyt vai kiljunut riemusta. Etsimme hieman hyperventiloiden uloskäyntiä lentokentältä junalle ja pääkin alkoi pikkuhiljaa tajuta, että olimme perillä.

LIRR-junassa oli onneksi tyhjää, emmekä vieneet kaikkea tilaa kissoinemme ja matkalaukkuinemme. Metrosta muistan vain Penn stationin aseman, jossa harhailimme matkalaukkuinemme. Metrotunnelin päässä löi vastaan kostea kuumuus ja pikaruokakärryjen rasvankäry. Hotellille tuloa muistan enää hämärästi, vain sen, että kuumuus, jano,, väsymys, huoli kissoista ja vessahätä itkettivät, ja vastaanottotiskille oli tunnin jono. Hotellihuoneessa romahdin lattialle ja ajattelin, että jos kissat ovat kunnossa ja selviämme tästä, en tarvitse enää ikinä mitään. Illalla harhailimme eltaantuneen rasvan ja jätteiden hajuisilla kaduilla etsien jotain syötävää. Flatiron Buildingin kupeesta juoksimme rakennustelineiden alle suojaa, kun tummuva taivas repesi ukkoseen.

Kaikesta huolimatta New York oli kuitenkin kaunis. Hotellin ikkunasta näkyi Madison Square Garden, sänky oli pehmeä ja yöllä sai nukutuksi. Neljältä yöllä heräsin katselemaan Nessan kanssa Manhattanin valoja ja käyttämään ilmaista Wifiä. Puoli kuudelta kaupunki heräsi, netti lakkasi toimimasta ja kadun täyttivät keltaiset taksit. Toinen päivä kohteli meitä hellemmin, puistossa pystyi jo hengittämään, ja oloa helpotti, kun kissat olivat ruokittuina ja turvassa hyvin ilmastoidussa hotellihuoneessa. Kävelimme jalkamme rakkuloille, söimme puistossa Whole Foodsista ostettuja Bageleita ja yritimme sulatella miljoonakaupungin vilinää ja tapahtunutta maisemanmuutosta. 

 Illalla kävelimme vielä Midtownista, hotellimme kulmilta aina Brooklyniin asti. Reitti alkoi High Line -puistosta ja jatkui Meatpacking Districtin ja West Villagen läpi Little Italyn ja Chinatownin vilinään. Pääsimme Brooklyn Bridgelle juuri auringon laskiessa, jalkoihin sattui niin kuin ei ikinä ennen, mutta vaaleanpunaiseen taivaanrajaan piirtyvä Manhattan oli henkeäsalpaavan kaunis. Kun kävelimme Brooklynissa metrolle, oli jo pimeää, autot vilisivät ohitse kapean jalkakäyvän molemmin puolin ja itkin taas rakkuloiden täyttämiä jalkojani. Illan pelastivat hotellin kulmalla olevasta ravintolasta haetut subit ja juustoranskalaiset. Seuraavana aamuna pakkasimme taas tavarat ja lensimme eteenpäin, kohti Keskilänttä.

Nyt kun jälkikäteen ajattelen matkaamme Atlantin yli, tuntuu moni itku ja huoli niin turhalta. Moneen asiaan olisi voinut varautua etukäteen, ja joku fiksumpi ihminen olisi voinut viettää aikansa lepäämällä hotellissa Manhattanin läpijuoksun sijaan. Kuitenkin tuossa matkassa on jotain niin meitä, jotain sellaista, miten me olemme aina matkustaneet: Ahmien, jalat rakkuloilla, itku silmässä, kaikki pilkuntarkkaan suunniteltuna ja silti aivan spontaanisti. Matkatavarat selässä, busseissa, junissa, asemilla, kaduilla, lentokoneissa.

Yhdessä.

Hengästymiseen ei kuole ja muita juostessa opittuja elämänviisauksia.

Olen ollut kauan poissa. Paljoa oppimassa, lähinnä, ja yhdestä opitusta avaudun seuraavassa. Sillä, uskokaa tai älkää, viime huhtikuussa aloitin juoksemisen.

Taas, joku voisi sanoa. Lumen alta paljastuneen asfaltin vastustamaton tuoksu oli vetänyt minua puoleensa ennenkin, mutta tällä kertaa jokin oli toisin: Viehtymys ei sammunutkaan ensimmäiseen vesilammikkoon vaan jatkui yli kesän. Ehkä se jokin oli olemassa jo alusta asti, ilmassa oli tiettyä päättäväisyyttä, jota en tuntenut aiemmin. Mutta oikeastaan muutos tapahtui eräänä iltana, jolla mies lähti kanssani lenkille ja onnistui huijaamaan minut juoksemaan kaksi ja puoli kilometriä putkeen.

Tehdäänpä ensin jotain selväksi: Olen lapsesta asti ollut armottoman huono liikunnassa. Ja kun jotain tuollaista on ominut osaksi omaa identiteettiään, ei se meinaa lähteä kulumallakaan. Minun kohdallani asiaa auttoi vielä kuopparinta, joka saa rintalastan painumaan keuhkoja vasten, jolloin niille jää vähemmän tilaa hengittää. Mutta oikeastaan sillä ei ole väliä: Kysymys on mielentilasta, siitä miten suhtautuu itseensä liikkujana. Niinpä aina kun aloin juosta, siinä jossain kahdensadan metrin kohdalla aloin hengästyä aivan armottomasti. Ja samaan aikaan aloin hokea "Katso nyt Mea, sulla on noin huono kunto, sietäisit hävetä kun olet vielä urheilijan tytär. Mene kotiisi siitä, hävettää katsoakin kun kuvittelet olevasi joku maratoonari, mutta et jaksa juosta edes korttelinväliä." Lienee selvää, miksi harrastus ei koskaan pysynyt.

Mutta palataan takaisin tuohon miehen ja minun yhteiseen lenkki-iltaan. Lähdimme aluksi kävelemään, mutta mies oli sitä mieltä, että kun kerran olin käynyt yksinkin juoksemassa (lue: tekemässä intervallitreeniä parin minuutin jaksoissa), voisimme tehdä hölkkälenkin. Lähdimme juoksemaan, ja parin minuutin jälkeen keuhkoja alkoi tapansa mukaan ahdistaa. En kuitenkaan kehdannut lopettaa, kun mies oli mukana ja kaikkea, vaan aloin ostaa itseltäni aikaa, yksi katulampunväli kerrallaan. Puolessavälissä luulin kuolevani ja etten  koskaan jaksaisi kävelemättä kotiin  asti, mutta yksi lampunväli kerrallaan olin lopulta kotona.

Järkytyksestä selvittyäni mittasin matkan. Kaksi ja puoli kilometriä, valehtelematta pidempi, kuin mitä olin koskaan juossut yhteen menoon, eikä olokaan lopulta ollut niin paha. Aluksi en voinut uskoa koko asiaa. Sitten jokin lopulta naksahti päässä kohdalleen, ja päätin alkaa testata, kuinka paljon tytöstä irtoaa. Juoksin kolme ja puoli kilometria, kivaa rantareittiä auringonpaisteessa, ja kun se kummallinen hengästymisen pelon luoma haamuraja oli poissa, koko lenkki ei tuntunut yhtään pahalta. Seuraavaksi otin työn alle vitosen, ja joskus neljän kilometrin jälkeen alkoi mieleen tulvia paniikinomaisia, hyvin eläviä mielikuvia siitä, millaisia kauheuksia voisi tapahtua, kun en enää jaksaisi juosta karkuun.

Mitä sellaisessa tilanteessa voi tehdä? On varmasti muitakin tapoja, mutta minä sanoin itselleni, että muru, rakastan sua ja ymmärrän että sua pelottaa, mutta nyt me juostaan, eikä mikään kauhukuva riitä nyt muuttamaan sitä. Loppuspurtissa askeleet tuntuivat siltä kuin lentäisi, ja sitten olin jo kotona.

Juokseminen on tavallaan vain yksi pieni asia elämässä, sellainen, joka on tehnyt minusta vähän rohkeamman ja vähän hyväkuntoisemman. Mutta tavallaan se on myös muuttanut kaiken. Ennen juoksemista olin tyttö, joka on huono liikunnassa. Kuten sanoin, tuo leima ei tuppaa lähteä kulumallakaan. Olen vieläkin mielessäni huono liikunnassa, mutta minä juoksen silti. Olen se tyttö, joka hengästyy, mutta ei kuole, joka menee ja tekee siitä huolimatta, ettei luultavasti koskaan tule juoksemaan maratonia.

Se on ehkä parhaita asioita, joita olen saanut tässä elämässä oppia.

Kuva lempilenkkireitiltä Jenkeistä. Samoin kaikki varoitukset seuraavat: Joku voi ehkä jossain kuolla hengästymiseenkin, älkää siis kiusatko itseänne liikaa. Eläminen omalla vastuulla.