2013

Ja niin hujahti vuosi 2013 ohitse.

Vuosi alkoi New Yorkin Central Parkissa ilotulitusta katsellen. Jotain muutakin siellä tehtiin, en enää muista mitä, mutta sen muistan, kun kone nousi LaGuardialta Manhattanin ylle tähtikirkkaana iltana, New Yorkin valot kimalsivat alla ja kaikki tuntui mahdolliselta. Yöllä koneessa luin John Greenin Fault in Our Starsin ja itkin. Tammikuu tuoksui takkatulelta ja pakkaselta, helmikuussa muutettiin takaisin Ouluun, maaliskuussa joogattiin ja tehtiin isoja oivalluksia, huhtikuu oltiin kiireisiä mutta kasvettiin ihan valtavasti, toukokuussa oli puistopiknikit ja helle, kesäkuussa suljettiin vanhoja ovia ja avattiin uusia. Heinäkuu nautittiin kesästä, elokuussa opiskeltiin, syyskuussa itkettiin, ahdistuttiin ja jännitettiin, kunnes lokakuu tuli ja muutti elämän taas hetkessä. Marraskuussa opettelin olemaan köyhä ja tekemään vaikka mitä punajuurista, kunnes joulukuu toi taas töitä ja kiireitä.

Vuonna 2013 muutimme yhteensä neljä kertaa. Saatoimme loppuun vuosia sitten aloitettuja prosesseja ja loimme vähintään yhtä monia uusia alkuja. Joulukuun puolivälissä täytin 25. En tiedä johtuiko se näistä kaikista vai mistä, mutta koko vuodessa oli jotain järisyttävää muutosvoimaisuuden tuntua. Tiedättekö sen tunteen, kun maa rakoilee jalkojen alla, eikä ole mitään muuta mahdollisuutta kuin toivoa, että jossain joku ottaa vastaan? Juuri siltä tämä vuosi tuntui. Ihana, kamala vuosi, joka laittoi aivan totaalisesti polvilleen, mutta antoi samalla roppakaupalla hyvää, mistä kiittää.

Jälkeenpäin olisi ihana ajatella, että olisi osannut hoitaa tämän kaiken jotenkin elegantisti. Hypätä vaan varpaat ojennettuna elämän isoon kantoaaltoon ja antaa sen viedä mukanaan. Mutta eihän se aina niin mene. Vuoteen kuului paljon enemmän paniikkiräpiköintiä kuin olisi tarvinnut, mutta myös paljon niitä hetkiä, jolloin uskalsi päästää irti ja antaa elämän kantaa. Vuoden mantraksi muodostui Julian of Norwichin "All shall be well and all shall be well and all manner of things shall be well.". Ja niin, todeksihan se lopulta muodostui. Kaiken räpiköinnin, hyperventilaation, järistysten, kaatumisten ja tärinän läpi päästiin lopulta toiselle puolelle. Jos ei ihan uusina ihmisinä, niin ainakin valtavasti kasvaneina.

Jos 2013 oli irti päästämisen vuosi, niin yksi toive olisi vuodelle 2014 minulla olisi. Tänä vuonna tahtoisin oppia kellumaan. Räpiköimään vähän vähemmän ja tulemaan kannetuksi luottavaisemmin.

Sillä jotenkin, nyt, tässä hetkessä, minun on vaikea uskoa, että minulle voisi käydä kovin huonosti.

Sumuisella suolla

Pelko ja ahdistus ovat minulle aina mielikuvana yhdistyneet vahvasti suohon. Se on jotain upottavaa, kylmää, sumun peittämää, jossa liikkuminen tuntuu mahdottomalta, eikä eteensä näe. Juttelin tästä samasta mielikuvasta usein myös terapeuttini kanssa. Usein elämä tuntui loputtomalta taistelulta, hitaalta rämpimiseltä kumisaappaat täynnä vettä ja turvetta. Välillä pääsin kuivalle maalle, mutta koskaan, koskaan en katsonut taakseni. Sitten taas suonsilmä yllätti, ja olin taas siellä, vyötäröäni myöten upoksissa. Elämä tuntui toivottomalta.

Sitten, pikkuhiljaa, kuivaa maata alkoi muodostua jalkojen alle yhä enemmän. Juhlin jokaista itkutonta päivää, sitten itkuttomia viikkojakin, mutta jotenkin se suo kummitteli yhä ajatuksissa. Elämä tuntui epävarmalta: Minä hetkenä tahansa maa voisi alkaa taas upottaa, enkä tiennyt, miten selviäisin siitä. Monesti näiden keskustelujemme aikana terapeuttini yritti huomauttaa minulle, että suolla voi olla myös kaunista. Useimmiten sivuutin nämä maininnat olankohautuksella. En ymmärtänyt, mistä hän puhui.

Yhtenä yönä sitten viime kesänä, istuessani yksin kotisohvalla, tämä asia aukeni minulle ihan uudessa valossa. Olin jutellut juuri ystävän kanssa, yrittänyt lohduttaa, vaikka jossain tilanteissa tässä elämässä sanat tuntuvat niin turhilta. Sitten, mielessäni, olin yhtäkkiä taas siellä suolla.

Tällä kertaa olin kuitenkin sen reunalla, jalat tukevasti kovaa maata vasten. Suo oli saman, sankan sumun peitossa, mutta tästä näkökulmasta näin jotain muutakin. Suon takaa, käppyräisten mäntyjen keskeltä, oli hitaasti nousemassa aurinko. Se maalasi taivaanrannan vaaleanpunaiseksi ja sai suon yllä roikkuvan sumuverhon hehkumaan. Ja minä seisoin siinä, koivujen katveessa, maisemaa valaiseva lyhty kädessäni, ja imin sitä kaikkea itseeni.

Ehkä suurimpia harhaluuloja, joita minulla terapiaa aloittaessani oli, oli se, että jonakin päivänä, kun "parannun" kipu ja ahdistus olisivat ainiaaksi poissa. Nyt tiedän, että eihän se niin mene. Muutoksen ihme on usein vain näkökulmaero, mutta silti sellainen, että se vavisuttavuudessaan muuttaa kaiken. Minä käyn siellä suolla yhä, paljon useammin kuin toivoisin. Mutta niinä hetkinä, joina tuntuu, että jalat eivät enää kanna, kostea kylmyys menee luihin ja ytimiin ja eteensä ei näe, minä tiedän, että muutakin on.

Minä tiedän, että jossakin vaiheessa se tulee vielä eteen, kivenlohkare tai kuiva maa, jotain mistä ottaa kiinni, ja se sama maisema, joka äsken oli vielä loputon kamppailu, on yhtäkkiä taas jotain henkeäsalpaavan kaunista.

Sellaisten hetkien varjolla jaksaa eteenpäin. Ja tänä uutena vuotena toivon teille kaikille monta, monta samanlaista.