Arkea

Tällä viikolla olen tehnyt arkihaastetta facebookissa. Ihanan monena päivänä arki on ollut iloista ja kullankeltaista: Iltavaloa, parvekeillallisia, hiirenkorvia ja teekupposia. Sitten on sellaisia päiviä kuin tänään, joina kaikki menee koko ajan pikkuisen pieleen. Mutta niissäkin päivissä on onneksi piilotettuna hyviä hetkiä ja inspiraatiota.

Ja ne erityisen hyvät uutiset: Huomenna on perjantai! Viikonloppu, ja sääennuste lupaa 16-17 astetta ja aurinkoista. Meillä pakataan siis piknikkori ja suunnataan puistoon.

Luontoretkellä

Olen yrittänyt viime aikoina opetella arkista otetta omiin unelmiin. Mitä voin tehdä tänään, mitä voin tehdä juuri nyt? Vuoristovaellus tai melontaretki saa odottaa, mutta sen sijaan teimme polkupyöräretken koskirantaan patikoimaan. Eihän se kovin kummoista ollut (ja ensi kerralla vaihdamme joentöyräsmetsän merenrantamaisemiin), mutta aurinko paistoi, pensaikko vihersi ja askel tuntui ihanan kevyeltä. Ei hullumpi tapa käyttää pääsiäismaanantai.

Pääsiäinen

Tähän pääsiäiseen on kuulunut auringonpaistetta, juhlimista, paaaaljon sohvalla makoilua, väsymystä, mutta myös iloa. Ja nyt kun kevät on tulollaan, alan rakastua yhä enemmän ja enemmän tähän kaupunkiin ja näihin kotikulmiin, puistoihin, metsiin ja kaupungin vilinään.

Kuva keskiviikolta (se oli melkein jo pääsiäinen!), jolloin suoraan kotiin suuntaamisen sijaan lorvin Kisahallilta Oopperalle ja siitä Töölönlahden rantaan, istahtaen joka toiselle puistonpenkille ja hengittäen sisään kevätilmaa ja auringonsäteitä. Viikko jatkui sittemmin samanlaisena. Ei ehkä voisi paremmin ensimmäisiä kevätlämpimiä viettää.

Rohkeuden muoto

Elämässä tulee hetkiä, jolloin universumi puuttuu peliin, vavisuttaa, muokkaa ja möyhentää oikein urakalla. Viime viikko oli minulle sellainen.

Ja sitten tuli maanantai, pääsiäisviikko. Juutalaisille taas pesah, Egyptin orjuudesta vapautumisen muistojuhla. Tiistaina tein jotain, jonka rohkeuden luulin ennen olevan minulle täysin tavoittamattomissa. Keskiviikkona rohkenin tehdä jotain, jota ennen pidin pelkuruutena. Tänään olen hiljentynyt kuuntelemaan hämmennystä siitä, että taas, yhtäkkiä, elämä on aivan uudenlaista.

Jotenkin tämän kaiken keskellä olen taas muistanut, kuinka pienistä asioista kiinni elämä on. Sitä tekee päätöksiä sekunnin murto-osissa, ja sen jälkeen ei voi muuta kuin ristiä kätensä ja toivoa, että ne valinnat ovat oikeita. Että sunnuntai on vielä edessä. Että tämä on se tie, joka johdattaa kohti luvattua maata. 

Vuoden alussa minä valitsin tämän vuoden sanoiksi ylläolevassa kuvassa olevat. "Onnellisuus on rohkeuden muoto". Ja voi itku, miten en silloin osannut ajatella, millaisia muotoja nuo sanat vielä saavatkaan. 

Mutta tänä pääsiäisenä kiitän silti näistä mutkista, tästä rohkeudesta, tästä armosta, joka saa joka aamu uusia muotoja. Ja toivon samaa meille kaikille: Että vapautuisimme siitä mikä meitä orjuuttaa, että sunnuntaina aurinko paistaisi pimeimpäänkin luolaan ja paljastaisi, että mikään kauheus ei ole lopullista. Siihen minäkin yritän nyt uskoa.

Hyvää pääsiäistä, murut! 

Kevätaurinko

Tänään muistelen eilistä iltapäivää, kun kurottelimme narsissien kanssa yhdessä kohti aurinkoa. Parvekkeella tarkeni topissa ja shortseissa ja nenänpäähän ilmestyivät ensimmäiset pisamat. Ihana, ihana kevät <3

Ruotsiin ja takaisin

Tänä hiljaisena iltana muistelin, kuinka kuukausi sitten käytiin miehen kanssa yhdessä Tukholman risteilyllä ensimmäistä kertaa vuosiin. Edellisellä kerralla oltiin abeja ja sitä edellisellä wanhoja. Niiltä risteilyiltä muistan laivan buffetin, mansikkakoskenkorvan ja sen, kun laivan diskossa soi Akcentin Kylie. Väliin jääneenä vuotena kaatui Voikkaalta yksi tehdas, luettiin kirjoituksiin, oltiin rakastuneita, toivottiin ja samalla pelättiin ihan hirveästi.

Tällä kertaa kaikki oli samanlaista, mutta silti ihan erilaista. Mulla soi päässä SMG, mutta miehen puhelimessa Luke Bryan. Siiderit hytin sängyllä maistui samalta kuin aina, mutta taxfreestä ostettiin cavaa ja brandya. Laivan baarissa syötiin tapaslajitelma ja maisteltiin punaviinejä, mutta mä nauroin miehen huonoillekin jutuille niin kuin joskus kuusitoistavuotiaana.

Tai ei, ei ehkä sittenkään. Tässä naurussa oli jotain pehmeyttä, jota siitä ennen puuttui. Sellaista syvyyttä, joka tulee vain siitä, kun on alkanut pikkuhiljaa tajuta, kuinka vähän toista voi muuttaa, ja kuinka paljon voi silti rakastaa.

Silloin tajusin, että juuri nyt, tässä hetkessä, olen rakastuneempi tuohon mieheen kuin koskaan ennen. Suuri osa siitä teini-ikäisten hormonihuuruisesta intohimosta on poissa, ja Luojalle kiitos siitä, että elämä menee eteenpäin eikä sitä enää koskaan saa takaisin. Niiden metsämansikanmakuisten lukioristeilyjen jälkeen on ehditty matkustaa pitkälle ja kasvaa kauas, kauas siitä mitä silloin kerran oltiin.

---

Tuntuu hyvältä olla toiveikas tulevasta. Kokea edes hetken verran se tunne, kun tietää, että hei me pystytään tähän, nyt ja huomennakin.

Niiden hetkien voimalla jaksaa taas.

Huolenpitoa ja avokadoja

Alkuviikon radikaalit oivallukset:

Kuinka hyvää yksinkertainen ruoka on. Kuinka itseään voi joskus rakastaa parhaiten kasalla kuullotettuja kasviksia kuorrutettuna avokadolla, salsalla ja kreikkalaisella jogurtilla. Kuinka on välillä OK itkeä bussissa. Ja kuinka yksi aurinkotervehdys voi muuttaa koko päivän suunnan.

Hyvää uutta viikkoa, murut. Pitäkää itsestänne huolta.

Onnellisuuden tähden.

Lainaus Saarinen & Lonka: Muodonmuutos

Tänään on sellainen päivä, että on vain vähän sanoja. Siltikin, muistutuksena itselle, se, miksi kannattaa vähän taistella, miksi kannattaa kyseenalaistaa ja pohtia ja epäonnistua ja silti yrittää, yrittää ihan hirveästi.

Vuorien tähden, joita voidaan siirtää.

Perhoseksitulemisihmeiden, hiljaisten läpi murtojen ja vasta vuosien päästä merkityksellisiksi avautuvien käännekohtien tähden.

Ja niin, pikkuhiljaa, myös sen onnellisuuden tähden.

Päivä St. Louisissa, osa 1

Olemme miehen kanssa hieman haikailleet uutta jenkkien matkaa kesälle 2015.  Ja koska vaihtariaikojen muistoja olisi ihanaa päästä verestämään, samalla on alkanut tietenkin "Paikat, joissa haluaisit vierailla uudelleen St. Louisissa" -leikki. Minä vein tämän kuvitelman niin pitkälle, että aloin suunnitella kahta täydellistä päivää St. Louisissa. Tässä niistä ensimmäinen.

Päivä 1: Forest Park ja Delmar Boulevard

Päivän aloittaa lounas Boathousella, jonne on lyhyt kävelymatka Forest Parkin metrolink- asemalta. BLT-sandwichien jälkeen voisi vuokrata polkuveneet ja lähteä seilaamaan Forest Parkin Grand Basinille. Ihailin polkuveneitä aina kaukaa, mutten koskaan saanut houkuteltua miestä ajelulle. Jos pääsen uudelleen St. Louisiin, niin tämä puute on pakko korjata! Grand Basin on muuten miltei ainut, mitä on jäljellä St. Louisin maailmannäyttelystä - ennen sitä ympäröivät maailmannäyttelyrakennukset, nykyään suuri puisto museoineen ja eläintarhoineen. Polkuveneellä voi polkea pitkin Forest Parkin vesialtaita ja puikkelehtia siltojen ja suihkulähteiden lomassa. Samalla saa hyvän kuvan alueesta, laajoista viheriöistä ja mäen päällä kohoavasta taidemuseosta.

Boat House polkuvenerivistöineen

Polkuveneajelun jälkeen voi lähteä jalkaisin tutkimaan Forest Parkia. Taidemuseo on vain pienen kiertoreitin varrella matkalla eläintarhaan - siellä kannattaa käydä pistäytymässä vaikka muumioita ihmettelemässä, sillä erikoisnäyttelyjä lukuunottamatta kaikki on ilmaista. Kovin iso tai ihmeellinen taidemuseo ei kuitenkaan ole, joten askeliaan säästelevä voi jättää sen väliin - itse kyllä haluaisin käydä lyhyesti pistäytymässä. Jos puistonäkymistä ei saanut vielä tarpeekseen, voi levähtää taidemuseon rinneviheriöllä Grand Basinia katsellen.

Näkymä taidemuseon rinteeltä Gran Basinille

Syksyistä puistoa

Taidemuseon rinne on paras piknikpaikka: 

Seuraavaksi onkin vuorossa päivän kohokohta, eli St. Louis Zoo. Eläintarha on suosittu matkakohde kauempaakin, sillä se on paitsi laaja ja hieno, myös ilmainen! Yhteen päivään on aika mahdotonta mahduttaa kaikkea, joten kannattaa valita taistelunsa. Itse haluaisin käydä katsastamassa pingviinit (pingviinitalo on kyllä huhujen mukaan tällä hetkellä rempassa, sillä sen yhteyteen rakennetaan tilat jääkarhuille), hylkeet, kissaeläimet, virtahevot ja elefantit.

Hyljeallas

Minä ja elefantit 

Eläintarhan alue on muutenkin kaunis lampineen ja polkuineen. Perhostalossa voi käydä ihmettelemässä perhosia...

Eläintarha talvella: 

Kun eläimistä on saanut kyllikseen, voi suunnata takaisin Forest Parkin metrolink-asemalle  ja ottaa suunnan kohti Delmar Loopia, jonne pääse kätevästi samannimiseltä metrolink-asemalta.

Delmar Loop on eläväinen ostos- ja ravintola-alue, joka on saanut "10 Great Streets in America" -maininnan. Me kävimme siellä viimeksi ihmettelemässä Maya Angeloun tähteä. Syömässä voisi käydä esimerkiksi Chicago -tyylistä deep dish pizzaa tarjoavassa Pi -ravintolassa. Jälkiruualle voi suunnata Fitz's -limutehtaalle nauttimaan Root beer floatin, joka on limsaa jäätelöpallolla höystettynä. Tai jos root beer maistuu mielestäsi lähinnä crc:ltä (niin kuin minusta), voi jäätelöpallot tilata myös suomalaisittain perinteisemmän limsalaadun sekaan.

Tai oikeastaan, jos oikein juonille päälle sattuisi, voisi jälkiruualle mennä ensin, ja yrittää yhdistää se Fitz'sin pullotusaikatauluihin, jatkaa iltaa kiertelemällä pitkin The Loopin katuja, ja suunnata illalliselle viimeiseksi. Toinen hyvä ruokapaikkavaihtoehto on Cicero's -sporttibaari, jossa voi maistaa St. Louisilaista ruokaklassikkoa toasted raviolia.

Pizzalla Pi-ravintolassa: 

Maya Angeloun tähti The Loopilla

Iltanäkymiä Delmar Boulevardin varrelta: 

Siinäpä se, päivä numero 1 St. Louisissa. Jatkoa seuraa vielä kakkospäivän muodossa. Muuta tämänhetkistä matkakuumeilua voi vilkuilla esimerkiksi täältä: San Francisco -matkasuunnitelmat

Herkästi erilainen (eli tarina simpukoista ja helmistä)

Niin kauan kuin muistan, olen tiennyt olevani erilainen. Minulla ei ole koskaan ollut sietokykyä liiallisille ärsykkeille tai helposti muuttuville tilanteille. Kouluuntutustumistilaisuudessa aloin äitini kauhuksi huutaa kuin palosireeni, kun olin joutumassa kolmenkymmenen tuntemattoman ihmisen kanssa ilman äitiä tutustumaan uuteen luokkaani. Toisaalta äiti kertoo usein myös tarinaa siitä, kuinka aloitettuani ekaluokan menin koulupäivän jälkeen suoraan huoneeseeni ja vedin perässäni oven kiinni. Vietettyäni päivän meluisessa luokassa en jaksanut enää yhtään enempää ärsykkeitä tai ihmiskontakteja. Myöhemminkin, yksitoistavuotiaana, menin opettajan luvalla koulun kirjastoon lukemaan, kun muut katsoivat Jurassic Parkia. Minä en voinut, sillä näin toimintaelokuvista painajaisia. Hyvin eläviä, yksityiskohtaisia painajaisia, jotka tulvivat mieleen myös usein hereillä ollessani, kun uppouduin tarpeeksi syvälle ajatuksiini, vaikka koulusta kotiin kävellessäni. Tiedostin myös hyvin tarkkaan sen, että olin siellä kirjastossa yksin. Kukaan toinen ei reagoinut niin kuin minä.

Ehkä juuri sen niin tutun toiseuden kokemuksen takia ihmisoikeuskysymykset ovat minulle sydämenasia. Joku kysyi minulta kerran, miksi suhtaudun niin intohimoisesti tasa-arvoiseen avioliittolakiin, eihän lähipiirissäni (ainakaan tietääkseni) ole yhtään homoseksuaalia. Mutta minulle kyse onkin enemmän siitä, että luulen tietäväni jotain siitä, miltä se tuntuu. Miltä tuntuu olla "kaapissa", miltä tuntuu olla toisenlainen, vääränlainen, erilainen.

Muistan joskus nuorempana miettineeni, että jos olisin syntynyt jonain toisena aikana, minut olisi varmaan jätetty johonkin metsään kuolemaan. Kuva tuottoisasta kansalaisesta tai ylipäänsä elinkelpoisesta ihmisestä oli niin syvästi ristiriidassa sen kanssa mitä itse olin, että tuntui järjettömältä luonnonoikulta, että sellaiseksi ylipäänsä synnytään. Sitä vavahduttavammalta tuntui löytää myöhemmin se oma lokeronsa, tajuta, että siksi minä olen tällainen. Muistan vieläkin kirkkaasti, kuinka luin netistä ensimmäistä kertaa artikkelia Elaine Aronin kirjasta Highly Sensitive Person. Minä en olekaan viallinen tai luonnonoikku. Minä olen HSP.

Elaine Aronin luoma termi Highly Sensitive Person, tai HSP, tarkoittaa lyhyesti hermojärjestelmältään tavallista herkempää ihmistä. Suomeksi termi on erityisherkkä ihminen, mutta itse puhun mieluummin mutkattomasti HSP:stä. Olen ehkä himpun verran allerginen erityisherkkä -sanan keijukaiskansa- ja yksisarvisvivahteille (vaikka niillekin on kyllä sijansa, monilla HSP:illä on vahva ja "yliluonnollinen" mielikuvitus). Minulle tärkeintä ilmiössä on se, että se on oikea, tieteellisesti tutkittu temperamenttipiirre, jolle on biologinen pohjansa. Herkkyys ei ole luonnonoikku vaan tuikitarpeellinen piirre. Arvioiden mukaan n. 20% ihmisistä on enemmän tai vähemmän erityisherkkiä, ja tämä piirre tunnetaan myös eläinlajeilla. Aistiherkkyys ja varovaisuus ovat arvokkaita piirteitä osana lauman toimintaa - rohkeat rämäpäät kuolisivat helposti, ellei heillä olisi suojanaan yksilöitä, jotka aistivat pienimmätkin vaaran merkit ja varoittavat niistä ajoissa.

Oikeassa elämässä herkkyys tuntuu välillä enemmän kiroukselta kuin lahjalta. Ihmis-HSP on usein kuin väärinymmärretty kanarialintu hiilikaivoksessa. Tarinan mukaanhan lintuja käytettiin kaivoksissa myrkyllisten kaasujen varalta - kun kanarialintu kuukahti, kaivosmiehillä oli vielä aikaa päästä turvaan. Yksilökeskeisessä maailmassa HSP:n "kuukahtamista" ei käsitetä varoitusmerkiksi, vaan yksilön viallisuudeksi. Seuraa sairausdiagnoosi toisensa perään, vaikka monesti HSP on vain todella herkkä indikaattori häntä ympäröiville ongelmille ja pahoinvoinnille. Minäkin syytin itseäni vuosikausia tästä syntymäviasta. Nykyään siteeraan mielessäni Liisa Keltikangas-Järvistä, joka sanoo temperamentista puhuessaan usein, että temperamenttipiirre ei ole itsessään hyvä tai paha, se vain on. Kyse ei ole niinkään parantumattomasta viasta minussa, vaan ongelmista temperamenttipiirteeni ja ympäristön yhteensopivuudessa. Omaa piirrettään ymmärtämällä ja itseään hoitamalla HSP voi helpottaa maailman ja itsen yhteentörmäyksistä syntyviä oireita. Toisaalta tiedottamalla ja asiasta puhumalla voidaan luoda maailmaa, jossa kaikilla, myös HSP:llä, on tilaa olla sellainen kuin on.

Ymmärretyksi tulemisen kokemuksella ja itseymmärryksen löytämisellä on valtava voima. Jos minulta nyt kysyttäisiin, mitä olisin, jos olisin syntynyt johonkin toiseen aikaan tai kulttuuriin, vastaisin olleeni noita tai shamaanitar. Minä en ole muuttunut juurikaan - olen yhä herkkä, siedän ihmisiä vain rajoitetusti, minulla on eläviä päiväunia ja vielä elävämpiä painajaisia. Mutta se, miten ymmärrän oman herkkyyteni, on muuttunut todella radikaalisti. Jani Toivola sanoi kauniisti taannoisessa Inhimillisessä tekijässä, että monella meistä on piilotettuna sisällämme kivi, joka onkin meidän helmemme. Onneksi minäkin olen alkanut oivaltaa jotain tällaista, nähdä myös voimavaroja siinä, mikä ennen on tuntunut pelkältä taakalta. Tämä oivallus ei ole syntynyt itsestään, vaan se on vaatinut tilaa olla näkyvästi ja hyväksytysti läsnä erilaisuutensa kanssa. Kiveä ei voi tietää helmeksi ennen kuin se näkee päivänvalon.

Ja niitä helmiä ja sitä päivänvaloa minä mietin, kun ajattelen keskusteluja tasa-arvosta ja ihmisen oikeudesta olla sellainen kuin on. Kun katselen maailmaa ympärilläni, sille "luonnollista" on sen ääretön monimuotoisuus. Luonto on valtavan monimutkainen systeemi, jossa on sijaa ja tilaa monille niille kummallisuuksille, joita pidämme outoina tai luonnottomina. En halua uskoa, että maailmaa parannetaan pitämällä tiukasti kiinni normaaliuden rajoista. Maailma, jossa ihmiset joutuvat pitämään itsensä tiukasti supussa, on yhtä monta helmeä vajaa.

PS. Nämä puheenvuorot erilaisuudesta inspiroivat tätä postausta:
Jani Toivola Inhimillisessä tekijässä
Ash Beckham siitä, kuinka meillä kaikilla on kaappimme. Jos sinulla suinkin on kymmennen minuuttia aikaa, katso tämä.
Andrew Solomonin TED-talk "Love, no matter what". Jos jaksat syventyä vielä 25 minuutiksi, tämä on moninkertaisesti sen arvoinen.
Lisäksi tietoa:
Erityisherkkyyden määritelmä Suomen erityisherkät ry:n sivuilla

Kuva liittyy tapaukseen siltä osin, että sekä minä että kuva olemme herkkiä, wannabe-taiteellisia ja vähän tärähtäneitä.

Unikaveri

Tämä on minun lempinäkyni iltaisin. Nessa on ottanut tavaksi tulla sänkyyn rinnan päälle nukkumaan. En uskalla paljoa rapsutella siinä pelossa, että toinen lähtisi karkuun, vaan annan tytön vain hyrryttää siinä hiljaa. Kissan kehräyksen taajuudella on todettu olevan parantavia, jopa luita vahvistavia terveysvaikutuksia. Minä toivon, että rauhallisesti hyrryttävä kissa suoraan rintakehän päällä saisi minunkin ylikierroksilla käyvän sydämeni sykkimään vähän rauhallisemmin.

Lempikaupunki

Tänään, matkalla kotiin, otin aivan ex tempore kiertoreitin keskustan kautta. Rautatieaseman torni piirtyi kauniina sinistä taivasta vasten, ja olin taas niin kiitollinen, että saan asua tässä kaupungissa. Helsinki on ollut haaveasuinpaikka minulle jo nuoresta alkaen, ja yhä, matkusteltuanikin, ehkä maailman kaunein kaupunki.

Tuntui hyvältä ajatella myös, kuinka kiitollinen olen siitä kiertotiestä, joka johti tänne. Ei yhtään aiemmin, ei yhtään myöhemmin. Näille auringon lakaisemille kaduille on hyvä rakentaa uusia muistoja.


PS. Mielessä tänään:
Toisenlainen aprillipila (video)
Bill ja Melinda Gates kertovat hyväntekeväisyystyöstään, elämästään ja perheestään. (video)
Rakkauden ja intohimon antropologiaa
Alexandra Jaye Johnson haastaa panostamaan huhtikuussa itsensä rakastamiseen (video)

Kuvassa aurinkoinen Suomenlinna viime viikonlopulta. Sinne aion raahata miehen piknikille heti, kun vain säät sallivat.

Viiden vuoden haaveita

Yksi parhaista asioista elämässä on huomata, että aikahorisontti alkaa laajeta takaisin eteenpäin. Vielä kaksi vuotta sitten kaikki suunnittelu paria tuntia tai viikkoa edemmäs ahdisti. Tänä keväänä yhtäkkiä tajusin, että minulla voisi olla taas viisivuotissuunnitelma. Niinpä seuraavassa elävä ja jatkomuotoutuva kaksikymppisenä - bucket list. Ei siksi, etteikö näitä asioita voisi tehdä enää kolmekymppisenä. Vaan siksi, että omia unelmia on parempi alkaa toteuttaa nyt kuin myöhemmin.

• joogahuone  (tämä on ollut jo, ja niin maailman parasta, että tulee varmasti uudestaankin kun vain mahdollista)
• pukeutuminen ballerinoihin ja tyllihameisiin ja ihaniin kesämekkoihin (kuten täällä)
• kaunis esiliina
• kirjoittaa kirja
• kirjoneulonnan opettelu
• ommella itse iltapuku ja käyttää sitä juhlissa
• kokeilla minimalismia elämäntapana
• sisustaa koti omannäköiseksi
• oma ompelu- ja käsityöstudio
• asua paikassa, jossa ruokaostokset voi tehdä maatilatorilla ympäri vuoden (ja oikeasti käydä siellä ostoksilla)
• tehdä työtä, jossa voin olla avuksi
• käydä vaeltamassa vuorilla
• melontaretki
• oppia käsilläseisonta ja skorpioni-asana
• päivittäinen joogaharjoitus
• oppia uutta joka päivä
• voittaa pelkoni
• oppia jotain matemaattista/tietoteknistä (kuten käyttämään SPSS:ää sujuvasti)
• puutarha (ts. kasvattaa itse edes osa ruuasta)
• juosta maraton tai puolimaraton
• oppia laulamaan tai soittamaan jotain instrumenttia
• oppia uimaan kunnolla

Kuva ei liity mihinkään, vaan lähinnä vain siihen, että nyt on kevät. Ja huhtikuun valoisina iltoina on hyvä unelmoida ja toteuttaa niitä.

Matka-ajatuksia

Eilen ajoimme auringon laskiessa kotiin, mies ja minä. Puhuimme lapsista, niistä odotuksista ja asenteista, joita eteen luonnollisesti tulee, kun on 25 ja naimisissa. Miehen kanta oli "ymmärrettävää, mutta vähän ärsyttävää", minä taas mietin todennäköisyyksiäni synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja sitä, kuinka lohdullisuudessaan epätarkka ajatus on, että se riittää kun vain rakastaa. Kun aloitin yksinpuhelua ihmisen osasta ja se brutaalista riittämättömyydestä, mies totesi, kuinka harmi on, että aihe sai minut ahdistumaan niin kovin. Minä vähän säpsähdin ja hiljenin hetkeksi.

 En ollut erityisen ahdistunut. Ajattelin minulle ihan normaaleja, jokapäiväisiä ajatuksia.

 Joskus on vaikeaa tietää, mikä itsessä on ylimääräistä ja muutettavaa, mikä osa identiteettiä. Olen onnellinen siitä, etten ole enää masentunut. Koen olevani yhä sama Mea kuin ennenkin, onnellisempi vain. Tai oikeastaan sekin on epätarkasti sanottu - koen olevani puhtaammin oma itseni nyt kuin ennen. Kuin jokin tomukerros olisi puhdistettu päältä pois. Silti minussa on vielä niin paljon sellaista, joka viipyilee jossain normaalin rajamailla. Herään yhä öisin miettimään elämän epätäydellisyyttä, ja on päiviä, joina en saa näiden ajatusten vuoksi mitään aikaiseksi. Työkyvyn näkökulmasta eksistentiaalinen pohdintani olisi jotain, joka olisi ihan suotavaa jollain pillerillä tai käyttäytymisterapialla parannettavaksi. Mutta silti useimmiten olen kovin haluton tekemään niin. Minusta tuntuu, että näissä ajatuksissa on jotain niin minua, että niiden poistuessa en pelkistyisi, vaan vähenisin. "Älä vaivaa päätäsi tuollaisella" ei vain tunnu autenttiselta ratkaisulta, vaikka se jollain ihmeen kaupalla sattuisi olemaan mahdollista.

 Luin jostain, että masentuneet ihmiset näkevät maailman realistisemmin kuin terveet. Vaikka se ei olisi täysin totta, se kertoo minusta jotain ihmisen tilasta. Elämisen edellytys on oppia harhauttamaan ajatuksensa pois maailmalopun vääjäämättömyydestä. Toiset ovat siinä parempia kuin toiset - jotkut katsovat kerran tähtiin liian pitkään, hätkähtävät universumin suuruutta ja omaa pienuuttaan, päättävät olla ajattelematta sitä enää, ja jatkavat elämäänsä ajattelematta sitä. Toiset osaavat pitää katseensa maassa alunperinkin. Toisten katse harhailee taivaalle useamminkin, mutta vain joinakin satunnaisina aamuyön tunteina, ja päivän tullen he osaavat taas tehdä työtä ja rakastaa.

 Ja sitten on niitä, jotka jostain luonnon oikusta ovat paljon huonompia olemaan ajattelematta ihmiselämän merkityksettömyyttä. Ja jos jotain ei voi kieltää, sen kanssa on pakko tulla toimeen. Silloin rakennetaan merkityksiä tai kielletään niitä - kirjoitetaan runoja, maalataan tauluja. Soditaan, tapetaan toisia. Toiset tekevät tähdistä itselleen uran, ja käyttävät loppuelämänsä teoretisoiden sitä, mitä ei voi unohtaa. Toiset eivät koskaan opi puhumaan tai katsomaan silmiin, sillä heidän päänsä on liian täynnä universumin ääretöntä tähtikarttaa.

Oikeastaan tämäkin ajatus on epätarkka. Oikeastaaan kyseeessä ei ole mikään dikotomia vaan harmaansävyasteikko. Oikeastaan me olemme kaikki enemmän samanlaisia kuin erilaisia. Kaikki joutuvat rakentamaan merkityksiä tai suojautumaan niiltä, ehkä toiset vain kouriintuntuvammin kuin toiset.

 Ja sitä minä mietin ajaessamme kotiin ja viime yönä, kun makasin valveilla. Kuinka brutaali ja epätäydellinen maailma on, kuinka lapset näkevät nälkää, kuinka rakkaus ei riitä, sillä ihmiset rakastavat, kaiken aikaa, ja silti lyövät, hylkäävät, tappavat tai vain yksinkertaisesti katsovat pois. Kuinka moni tekee parhaansa eikä silti riittävästi. Kuinka totta se on, samaan aikaan kun on totta kaikki hyvyys, puhtaus, kauneus, se, että universumi on sellaisenaan täydellinen, ja että kaikkea on riittävästi. Ja kuinka en haluaisi luopua kummastakaan.

 Oikeastaan maailmassa on kauneinta sen paradoksaalisuus. Ja haluaisin jotenkin oppia pitelemään niitä paradokseja, tasapainottelemaan niitä ja katsomaan silmiin. Tulemaan toimeen sen kanssa, että koen, näen ja tunnen liikaa, muuttamatta sitä ja luopumatta itsestäni. Sanomaan, että hei sinä olet siinä ja sinä olet totta, ja minä voin elää sen kanssa, nähdä sen ja silti herätä aamulla, tehdä työtä ja rakastaa. Rakentaa sellaisen merkityskudelman, että se auttaisi kantamaan maailman näennäisen järjettömyyden yli.

 Kun vielä tietäisin, mistä aloittaa.

Rakkaudesta ja sähköaidoista.

Jotkut vertaavat matkaa itsetuntemukseen sipulin kuorimiseen. En tiedä, olenko ihan yksin tämän kanssa, mutta minusta sillä on paljon enemmän tekemistä sähköaitojen kuin söpöjen narsissinsukuisten kasvien kanssa. Sitä tietää tulleensa totuuden äärelle, kun jokin sisällä jysähtää ja saa hyppäämään vavahdellen taaksepäin.

Viime torstaina bussissa se sitten iski taas kuin tuhat volttia. Olimme menossa yhdessä kyläilemään, minä selasin vähän hermostuneena reittikartasta oikeaa pysäkkiä, ja siskoni (bless her heart, kuten amerikassa sanottaisiin) kommentoi: "Mea, onko sun pakko olla noin neuroottinen."

Auts. Touché.

Sitä seurasi hyvin alitajuntainen ajatusketju, joka ei sanallistunut vielä pitkään aikaan, mutta meni jotenkin näin:

1. Voi helvetti, mä olen neuroottinen.
2. Voi HELVETTI, kaikki näkee kuinka neuroottinen mä olen.
3. VOI HELVETTI, mä olen neuroottinen ja kaikki näkee sen, eikä musta voi sen vuoksi oikeesti tulla mitään.

Minun mieleni erityispiirteitä on huippuluokan kiihtyvyys. Onni iskee niin, ettei voi olla tanssimatta, mutta se kiihtyy myös nollasta sataan, kipeästä totuudesta häpeään, alle kahdessa sekunnissa. Ainut ongelma on se, että syntymässä ei annettu tällaiselle mielelle käyttöohjeita. Kukaan ei sanonut, että muru, älä pelkää, se on ihan normaalia. Sen sijaan minä päättelin, että minä tunnen liikaa. Ja sellainen näyttää pahalta muiden silmissä, joten se on pakko piilottaa. Niinpä minulla on vieläkin se huono tapa, että työnnän tunteet sivuun ja yritän pitää ne pois kaikkien silmistä. Ja se tunnemöykky alkaa kieriä ja kerätä massaa ja momenttia, kunnes se lopulta törmää todellisuuden laitaan ja räjähtää iloisesti naamalle.

Ja voin kertoa, että niin tapahtuu. Ennemmin tai myöhemmin, joka ikinen kerta.

Onneksi olen saanut myöhemmin elämässä oppia, että häpeälle on yksinkertainen vastalääke. Se ei elä valossa. Se kerää ravintonsa salailusta ja piilottelusta, se viihtyy kaapeissa ja kellareissa, mutta valoon tuominen ja radikaali rakkaus saa sen yksinkertaisesti kuolemaan.

Niinpä minä rukoilen, että jonain päivänä, kun jokin sana osuu minun sisäisiin sähköaitoihini, osaan vain hymyillä ja sanoa: "Niin, mä olen myös sellainen, ja sellaisena riittävän hyvä." Ja saan katsoa, kuinka lyijynraskas tunnemökky osuu auringonsäteisiin, ja haihtuu ilmaan kuin pieni savupilvi. En tiedä, koska se päivä tulee, mutta siihen asti harjoittelen. Harjoittelen elämään sotkun, räjähdysten ja kyyneleiden keskellä, ja tunnustan kuka olen uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, sillä ainoa tapa tulla todeksi on tulla näkyväksi.

"Hei, minä olen Mea. Minä olen neuroottinen ja tunteellinen ja itken aika paljon. Minulla on liikaa ihanteita ja minä teen jatkuvasti elämäni liian vaikeaksi. Mutta minä uskon myös, että minut on luotu kantamaan valoa ja olemaan avuksi. Minun neuvojeni laatu on suoraan riippuvainen sydämeni tilasta, eikä se tila aina ole kovin kaksinen. Mutta jos haluat, minä lupaan kulkea rinnalla, auttaa aina kun voin ja rakastaa ihan kauheasti."

Minä kutsun niitä rakkauskirjeiksi universumille. Ja aina kun ne näkevät päivänvalon, on hetken taas helpompi hengittää.

Keskellä

Kindle jakaa kanssani tämänkin maanantain fiiliksen

Tämä maanantai on niitä päiviä, joina noppa heittää takaisin pelilaudan ensimmäiseen ruutuun, ja tuntuu vaikealta hyväksyä sitä, että on alussa taas. Neljättä kertaa tässä elämässä istun taas kotona pääsykoekirjat käsissä. Monesti aiemmin tuo lähtöruutu on ollut helpotus. Se on ollut pelastusrengas, pakoreitti, toivo siitä, että vielä tämän kerran saa aloittaa alusta, vielä tämän kerran saa yrittää uudelleen.

Seitsemän vuotta sen ensimmäisen pääsykoekevään jälkeen mieleen alkaa hiipiä ajatus, jaksanko tätä enää. Ja toisaalta, onko tämän elämän uudet alut käytetty jo loppuun. Mikä, jos rehellisiä ollaan, on aika kammottavan fatalistinen ajatus kaksikymmentäviisivuotiaalta.

Viime aikoina olen alkanut miettiä, että uusi alku on oikeastaan paradoksi. Asioiden alkukohtaa on oikeasti mahdotonta määrittää. Sillä se pelilautakin kiertää kellon lailla täyden ympyrän, ja vaikka kierto alkaa alusta joka minuutti, joka tunti, joka viikko, joka vuosi, ei se koskaan tee aiempaa tyhjäksi. Passissa lukee minun syntymäpäiväni, alkukohta, mutta sinäkin päivänä minä synnyin keskeltä elämää keskelle elämää. Se ei ollut alku tyhjästä: Se oli muodonmuutos. Ihme, johon minulla ei ole sen kummempaa osaa eikä arpaa.

Ja siksi olen kiitollinen tästä kuluneesta ajasta ja näistä arpisista polvista: Abivuonna, sen valheellisen alun kynnyksellä, kun maailman kaikki megafonit huusivat "te olette nuoria ja teillä on elämä edessänne, te pystytte mihin vaan", minua pelotti aivan helvetisti. Heräsin öisin itkusta täristen miettimään, osaanko käyttää tämän alun oikein, mitä jos minusta ei olekaan siihen edessä olevaan elämään. Pelkäsin, että jäisin pelkäksi täyttymättömäksi lupaukseksi, joksikin, jolta odotettiin niin paljon, mutta josta ei tullutkaan mitään. 

Silloin luulin, että alkuja annetaan vain yksi. Mutta tänään, kun tunnen sen vanhan pelon painavan sydäntä, minä hengitän syvään ja löydän itseni taas keskeltä elämää. Ja samalla muistan: Minä en ole alkamaton alku tai täyttämistään odottava lupaus. Minä olen elämää, sen loputonta alkua ja loppua kuhiseva organismi, joka on rakennettu ikiaikaisista atomeista. Ne muuttavat muotoaan loputtomassa syklissä, jatkavat jatkamistaan, vaikka minun mieleni kuinka potkisi vastaan tai luulisi alkujen jo kuluneen loppuun.  

Ja tämän kuhinan keskellä minä istun pöydän ääreen ja avaan pääsykoekirjan. Aloitan, taas kerran.

2013

Ja niin hujahti vuosi 2013 ohitse.

Vuosi alkoi New Yorkin Central Parkissa ilotulitusta katsellen. Jotain muutakin siellä tehtiin, en enää muista mitä, mutta sen muistan, kun kone nousi LaGuardialta Manhattanin ylle tähtikirkkaana iltana, New Yorkin valot kimalsivat alla ja kaikki tuntui mahdolliselta. Yöllä koneessa luin John Greenin Fault in Our Starsin ja itkin. Tammikuu tuoksui takkatulelta ja pakkaselta, helmikuussa muutettiin takaisin Ouluun, maaliskuussa joogattiin ja tehtiin isoja oivalluksia, huhtikuu oltiin kiireisiä mutta kasvettiin ihan valtavasti, toukokuussa oli puistopiknikit ja helle, kesäkuussa suljettiin vanhoja ovia ja avattiin uusia. Heinäkuu nautittiin kesästä, elokuussa opiskeltiin, syyskuussa itkettiin, ahdistuttiin ja jännitettiin, kunnes lokakuu tuli ja muutti elämän taas hetkessä. Marraskuussa opettelin olemaan köyhä ja tekemään vaikka mitä punajuurista, kunnes joulukuu toi taas töitä ja kiireitä.

Vuonna 2013 muutimme yhteensä neljä kertaa. Saatoimme loppuun vuosia sitten aloitettuja prosesseja ja loimme vähintään yhtä monia uusia alkuja. Joulukuun puolivälissä täytin 25. En tiedä johtuiko se näistä kaikista vai mistä, mutta koko vuodessa oli jotain järisyttävää muutosvoimaisuuden tuntua. Tiedättekö sen tunteen, kun maa rakoilee jalkojen alla, eikä ole mitään muuta mahdollisuutta kuin toivoa, että jossain joku ottaa vastaan? Juuri siltä tämä vuosi tuntui. Ihana, kamala vuosi, joka laittoi aivan totaalisesti polvilleen, mutta antoi samalla roppakaupalla hyvää, mistä kiittää.

Jälkeenpäin olisi ihana ajatella, että olisi osannut hoitaa tämän kaiken jotenkin elegantisti. Hypätä vaan varpaat ojennettuna elämän isoon kantoaaltoon ja antaa sen viedä mukanaan. Mutta eihän se aina niin mene. Vuoteen kuului paljon enemmän paniikkiräpiköintiä kuin olisi tarvinnut, mutta myös paljon niitä hetkiä, jolloin uskalsi päästää irti ja antaa elämän kantaa. Vuoden mantraksi muodostui Julian of Norwichin "All shall be well and all shall be well and all manner of things shall be well.". Ja niin, todeksihan se lopulta muodostui. Kaiken räpiköinnin, hyperventilaation, järistysten, kaatumisten ja tärinän läpi päästiin lopulta toiselle puolelle. Jos ei ihan uusina ihmisinä, niin ainakin valtavasti kasvaneina.

Jos 2013 oli irti päästämisen vuosi, niin yksi toive olisi vuodelle 2014 minulla olisi. Tänä vuonna tahtoisin oppia kellumaan. Räpiköimään vähän vähemmän ja tulemaan kannetuksi luottavaisemmin.

Sillä jotenkin, nyt, tässä hetkessä, minun on vaikea uskoa, että minulle voisi käydä kovin huonosti.

Sumuisella suolla

Pelko ja ahdistus ovat minulle aina mielikuvana yhdistyneet vahvasti suohon. Se on jotain upottavaa, kylmää, sumun peittämää, jossa liikkuminen tuntuu mahdottomalta, eikä eteensä näe. Juttelin tästä samasta mielikuvasta usein myös terapeuttini kanssa. Usein elämä tuntui loputtomalta taistelulta, hitaalta rämpimiseltä kumisaappaat täynnä vettä ja turvetta. Välillä pääsin kuivalle maalle, mutta koskaan, koskaan en katsonut taakseni. Sitten taas suonsilmä yllätti, ja olin taas siellä, vyötäröäni myöten upoksissa. Elämä tuntui toivottomalta.

Sitten, pikkuhiljaa, kuivaa maata alkoi muodostua jalkojen alle yhä enemmän. Juhlin jokaista itkutonta päivää, sitten itkuttomia viikkojakin, mutta jotenkin se suo kummitteli yhä ajatuksissa. Elämä tuntui epävarmalta: Minä hetkenä tahansa maa voisi alkaa taas upottaa, enkä tiennyt, miten selviäisin siitä. Monesti näiden keskustelujemme aikana terapeuttini yritti huomauttaa minulle, että suolla voi olla myös kaunista. Useimmiten sivuutin nämä maininnat olankohautuksella. En ymmärtänyt, mistä hän puhui.

Yhtenä yönä sitten viime kesänä, istuessani yksin kotisohvalla, tämä asia aukeni minulle ihan uudessa valossa. Olin jutellut juuri ystävän kanssa, yrittänyt lohduttaa, vaikka jossain tilanteissa tässä elämässä sanat tuntuvat niin turhilta. Sitten, mielessäni, olin yhtäkkiä taas siellä suolla.

Tällä kertaa olin kuitenkin sen reunalla, jalat tukevasti kovaa maata vasten. Suo oli saman, sankan sumun peitossa, mutta tästä näkökulmasta näin jotain muutakin. Suon takaa, käppyräisten mäntyjen keskeltä, oli hitaasti nousemassa aurinko. Se maalasi taivaanrannan vaaleanpunaiseksi ja sai suon yllä roikkuvan sumuverhon hehkumaan. Ja minä seisoin siinä, koivujen katveessa, maisemaa valaiseva lyhty kädessäni, ja imin sitä kaikkea itseeni.

Ehkä suurimpia harhaluuloja, joita minulla terapiaa aloittaessani oli, oli se, että jonakin päivänä, kun "parannun" kipu ja ahdistus olisivat ainiaaksi poissa. Nyt tiedän, että eihän se niin mene. Muutoksen ihme on usein vain näkökulmaero, mutta silti sellainen, että se vavisuttavuudessaan muuttaa kaiken. Minä käyn siellä suolla yhä, paljon useammin kuin toivoisin. Mutta niinä hetkinä, joina tuntuu, että jalat eivät enää kanna, kostea kylmyys menee luihin ja ytimiin ja eteensä ei näe, minä tiedän, että muutakin on.

Minä tiedän, että jossakin vaiheessa se tulee vielä eteen, kivenlohkare tai kuiva maa, jotain mistä ottaa kiinni, ja se sama maisema, joka äsken oli vielä loputon kamppailu, on yhtäkkiä taas jotain henkeäsalpaavan kaunista.

Sellaisten hetkien varjolla jaksaa eteenpäin. Ja tänä uutena vuotena toivon teille kaikille monta, monta samanlaista.