Rakkaudesta ja sähköaidoista.

Jotkut vertaavat matkaa itsetuntemukseen sipulin kuorimiseen. En tiedä, olenko ihan yksin tämän kanssa, mutta minusta sillä on paljon enemmän tekemistä sähköaitojen kuin söpöjen narsissinsukuisten kasvien kanssa. Sitä tietää tulleensa totuuden äärelle, kun jokin sisällä jysähtää ja saa hyppäämään vavahdellen taaksepäin.

Viime torstaina bussissa se sitten iski taas kuin tuhat volttia. Olimme menossa yhdessä kyläilemään, minä selasin vähän hermostuneena reittikartasta oikeaa pysäkkiä, ja siskoni (bless her heart, kuten amerikassa sanottaisiin) kommentoi: "Mea, onko sun pakko olla noin neuroottinen."

Auts. Touché.

Sitä seurasi hyvin alitajuntainen ajatusketju, joka ei sanallistunut vielä pitkään aikaan, mutta meni jotenkin näin:

1. Voi helvetti, mä olen neuroottinen.
2. Voi HELVETTI, kaikki näkee kuinka neuroottinen mä olen.
3. VOI HELVETTI, mä olen neuroottinen ja kaikki näkee sen, eikä musta voi sen vuoksi oikeesti tulla mitään.

Minun mieleni erityispiirteitä on huippuluokan kiihtyvyys. Onni iskee niin, ettei voi olla tanssimatta, mutta se kiihtyy myös nollasta sataan, kipeästä totuudesta häpeään, alle kahdessa sekunnissa. Ainut ongelma on se, että syntymässä ei annettu tällaiselle mielelle käyttöohjeita. Kukaan ei sanonut, että muru, älä pelkää, se on ihan normaalia. Sen sijaan minä päättelin, että minä tunnen liikaa. Ja sellainen näyttää pahalta muiden silmissä, joten se on pakko piilottaa. Niinpä minulla on vieläkin se huono tapa, että työnnän tunteet sivuun ja yritän pitää ne pois kaikkien silmistä. Ja se tunnemöykky alkaa kieriä ja kerätä massaa ja momenttia, kunnes se lopulta törmää todellisuuden laitaan ja räjähtää iloisesti naamalle.

Ja voin kertoa, että niin tapahtuu. Ennemmin tai myöhemmin, joka ikinen kerta.

Onneksi olen saanut myöhemmin elämässä oppia, että häpeälle on yksinkertainen vastalääke. Se ei elä valossa. Se kerää ravintonsa salailusta ja piilottelusta, se viihtyy kaapeissa ja kellareissa, mutta valoon tuominen ja radikaali rakkaus saa sen yksinkertaisesti kuolemaan.

Niinpä minä rukoilen, että jonain päivänä, kun jokin sana osuu minun sisäisiin sähköaitoihini, osaan vain hymyillä ja sanoa: "Niin, mä olen myös sellainen, ja sellaisena riittävän hyvä." Ja saan katsoa, kuinka lyijynraskas tunnemökky osuu auringonsäteisiin, ja haihtuu ilmaan kuin pieni savupilvi. En tiedä, koska se päivä tulee, mutta siihen asti harjoittelen. Harjoittelen elämään sotkun, räjähdysten ja kyyneleiden keskellä, ja tunnustan kuka olen uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, sillä ainoa tapa tulla todeksi on tulla näkyväksi.

"Hei, minä olen Mea. Minä olen neuroottinen ja tunteellinen ja itken aika paljon. Minulla on liikaa ihanteita ja minä teen jatkuvasti elämäni liian vaikeaksi. Mutta minä uskon myös, että minut on luotu kantamaan valoa ja olemaan avuksi. Minun neuvojeni laatu on suoraan riippuvainen sydämeni tilasta, eikä se tila aina ole kovin kaksinen. Mutta jos haluat, minä lupaan kulkea rinnalla, auttaa aina kun voin ja rakastaa ihan kauheasti."

Minä kutsun niitä rakkauskirjeiksi universumille. Ja aina kun ne näkevät päivänvalon, on hetken taas helpompi hengittää.

Keskellä

Kindle jakaa kanssani tämänkin maanantain fiiliksen

Tämä maanantai on niitä päiviä, joina noppa heittää takaisin pelilaudan ensimmäiseen ruutuun, ja tuntuu vaikealta hyväksyä sitä, että on alussa taas. Neljättä kertaa tässä elämässä istun taas kotona pääsykoekirjat käsissä. Monesti aiemmin tuo lähtöruutu on ollut helpotus. Se on ollut pelastusrengas, pakoreitti, toivo siitä, että vielä tämän kerran saa aloittaa alusta, vielä tämän kerran saa yrittää uudelleen.

Seitsemän vuotta sen ensimmäisen pääsykoekevään jälkeen mieleen alkaa hiipiä ajatus, jaksanko tätä enää. Ja toisaalta, onko tämän elämän uudet alut käytetty jo loppuun. Mikä, jos rehellisiä ollaan, on aika kammottavan fatalistinen ajatus kaksikymmentäviisivuotiaalta.

Viime aikoina olen alkanut miettiä, että uusi alku on oikeastaan paradoksi. Asioiden alkukohtaa on oikeasti mahdotonta määrittää. Sillä se pelilautakin kiertää kellon lailla täyden ympyrän, ja vaikka kierto alkaa alusta joka minuutti, joka tunti, joka viikko, joka vuosi, ei se koskaan tee aiempaa tyhjäksi. Passissa lukee minun syntymäpäiväni, alkukohta, mutta sinäkin päivänä minä synnyin keskeltä elämää keskelle elämää. Se ei ollut alku tyhjästä: Se oli muodonmuutos. Ihme, johon minulla ei ole sen kummempaa osaa eikä arpaa.

Ja siksi olen kiitollinen tästä kuluneesta ajasta ja näistä arpisista polvista: Abivuonna, sen valheellisen alun kynnyksellä, kun maailman kaikki megafonit huusivat "te olette nuoria ja teillä on elämä edessänne, te pystytte mihin vaan", minua pelotti aivan helvetisti. Heräsin öisin itkusta täristen miettimään, osaanko käyttää tämän alun oikein, mitä jos minusta ei olekaan siihen edessä olevaan elämään. Pelkäsin, että jäisin pelkäksi täyttymättömäksi lupaukseksi, joksikin, jolta odotettiin niin paljon, mutta josta ei tullutkaan mitään. 

Silloin luulin, että alkuja annetaan vain yksi. Mutta tänään, kun tunnen sen vanhan pelon painavan sydäntä, minä hengitän syvään ja löydän itseni taas keskeltä elämää. Ja samalla muistan: Minä en ole alkamaton alku tai täyttämistään odottava lupaus. Minä olen elämää, sen loputonta alkua ja loppua kuhiseva organismi, joka on rakennettu ikiaikaisista atomeista. Ne muuttavat muotoaan loputtomassa syklissä, jatkavat jatkamistaan, vaikka minun mieleni kuinka potkisi vastaan tai luulisi alkujen jo kuluneen loppuun.  

Ja tämän kuhinan keskellä minä istun pöydän ääreen ja avaan pääsykoekirjan. Aloitan, taas kerran.