Itsekseen tulemisesta.

Viikonloppuna löysin muistikirjan välistä paperinpalan, johon oli kirjattu päiväämätön päiväkirjamerkintä. Se on muisto matkani mustemmalta puolelta, ajalta, josta en ole kovin ylpeä, mutta halusin kuitenkin jakaa sen kanssanne. Minusta se kertoo jotain aika olennaista siitä, mitä me monet teemme itsellemme.

"Joinain kylmimpinä pakkaspäivinä, jäätyäni yksin, minä pyöräilin läpi Oulun keskustan unelmoiden siitä, että kaatuisin. Että jää ohuen lumipeitteen alla luistaisi yllättäen, että paiskautuisin vasten asfalttia, menisin lääkäriin, käsi kahdesta kohtaa poikki. Että jokin todellinen kipu pelastaisi minut, suojaisi siltä kivulta, jota sisälläni kannoin päivästä toiseen. Että käsi kipsattaisiin, oikea käsi, tärkeä käsi, välttämätön käsi. En voisi enää piirtää. Pääsisin pois.  

Ajatus ei edes yltänyt tulevaisuuteen: Tahdoin vaan jonkin pysäyttämään sen hetken, kääntämään suunnan, niin, että pelastuisin tulevalta CAD-tunnilta, siltä kahdeksanaamulta ja kylmyydeltä, tunteelta, ettei tulevaisuutta ole. Että minä en osaa, että minusta ei ole minhinkään, että minä olen turha. Minä heräsin aamuisin palaan kurkussa, haluten vain oksentaa kaiken pois. Siksi minä tarrauduin ajatukseen murtuneesta kädestä kuin pelastavaan enkeliin: Se katkaisisi päivän, antaisi minulle oikean kivun tämän tilalle, jota kuitenkin tunnen, veisi pois. Mitään muuta minä en halunnut kuin päästä pois."

Ja mitään muuta minä en pelännyt yhtä paljon.

Brene Brown sanoi viime sunnuntain timattisessa Super Soul Sundayssa, että rohkein teko, jonka ihminen voi tehdä, on oman tarinansa kohtaaminen ja hyväksyminen, sen kanssa sinuiksi tuleminen. Se oli myös se matka, jonka tekemättä jättäminen painosti kahdeksanaamujani. Kipu vaatii tulla koetuksi, mutta se ei ole vihollinen, vaan ystävä ja varoitusmerkki. Se, mitä minulle noina talvisina aamuina tapahtui, oli yksi elämäni parhaita asioita. Tulin totaaliseen umpikujaan sen Mean kanssa, joka yritin olla. Sen epäaidon itsen, jonka olin rakentanut itselleni, piti murtua. Mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.

Epäaidon itsen suurin paradoksi on siinä, että yritämme olla riittävästi olemalla joku, joka emme ole, vaikka ainut tapa olla riittävästi on olla oma itsensä. Yritämme juosta kiinni unelmakuvaa itsestämme, vaikka ainut tapa löytää rauha on hiljentyä siihen pisteeseen itsessämme, jossa olemme aidoimmillamme. Valitettavasti vain monilla meistä tie tuohon pisteeseen on päällystetty mustimmalla liejulla, mitä voimme ikinä kohdata. Siinä liejussa ovat kipeimmät muistomme, suurimmat häpeämme, kaikki se, minkä kohtaamista eniten pelkäämme. Siksi juokseminen tuntuu monesti helpommalta.

Pelottavinta tuossa ajassa oli se, kuinka halusin pois sillä samalla, hillittömällä vimmalla kuin pelkäsin poispääsyn ajatusta. Koska koko elämäni pyöri jonkinlaisen arvon saavuttamisen ympärillä, siitä elämästä irti päästäminen tuntui luovuttamiselta: Aivan kuin samaan aikaan luopuisin koko toivosta ja ajatuksesta siitä, että minulla voi olla jotain arvoa. Syntyi itsetuhoinen kierre, jossa yritin koko ajan sabotoida itseäni. Koska pysähtyminen ei ollut vaihtoehto, yritin vain juosta kovempaa samaan aikaan, kuin hakkasin kirveellä toista jalkaani poikki lepotauon toivossa. "Unohdin" laittaa herätyskellon soimaan, ja myöhään herätessäni piiskasin itseäni entistä pahemmin. Kuvittelin itseni sairaaksi, ja sängyssä sairaana maatessani piiskasin itseäni siitäkin.

"Kun paha olo iltaisin kävi liian suureksi, keksin aina pakotien. Päätin olevani sairas, keksin kokonaisen tarinan siltä varalta etten pystyisi lähtemään kouluun. Useimmiten sillä sain tuuditettua itseni uneen, ja jollain ihmeen kaupalla seuraavana aamuna kouluun. Aina en. 

Minä kuvittelin itselleni vatsataudin, oksentaen vietetyn, unettoman yön, ja pikkuhiljaa aloin uskoa siihen itsekin. Tunsin itseni pahoinvoivaksi, vellovan tunteen vatsassani, kunnes oli pakko siirtyä vessan lattialle istumaan. Minä uskottelin sen itselleni niin hyvin, etten itsekään kohta muistanut keksineeni kaiken."

Pelkäsin kuolemaa tuohon aikaan ihan hirvittävästi. Ja kuolema oli jatkuvasti elävästi lähellä: Tuntui siltä, että  todella kuolen, jos en saa tätä tenttiä läpi, jos en vastaa luennolla oikein. Kuolen, jos minusta ei tulekaan arkkitehtia.

Tavallaan se oli niin totta. Jonkin piti kuolla, mutta vain siksi, että minä saisin elää. Oli pakko kuolla itseltään, omilta unelmiltaan, omilta tavoitteiltaan, piti uskaltautua sinne liejuiselle polulle ennen kuin edes pieni palanen toivosta alkoi tehdä itseään näkyväksi. On helpottavaa huomata, että ajan myötä se palanen on alkanut kasvaa suuremmiksi kimpaleiksi. Ja siksi kiitä kaikkein eniten siitä kivusta, joka muuttui sietämättömäksi. Siitä samasta, joka sai ahdistumaan, itkemään, sairastamaan, toivomaan murtumaa tai bussin alle jäämistä Oulun jäisillä kaduilla. Ilman sitä en olisi pystynyt muuttamaan suuntaa.

Siitä kivusta kasvoi enemmän iloa, kuin olisin koskaan uskaltanut toivoakaan.

Itsekuria!

Kirjoitin viimeksi tahdonvoimasta ja siitä, kuinka se kehittyy parhaiten olemalla itselle myötätuntoinen. Olin jo pitkään miettinyt, miksi alituinen itsensä piiskaaminen ja sitä kautta kehittyvä "tahdonvoima" ei kuitenkaan jätä pysyvää jälkeä. Lisäksi olen aina ollut hyvin, hyvin allerginen itsekurin ja tahdonvoiman käsitteille. Tänään kuitenkin satuin kuuntelemaan Philosopher's Notesia Neil Fioren kirjasta Awaken Your Strongest Self, ja tämä lainaus avasi minulle uuden näkökulman näihin kahteen käsitteeseen:

“To unleash the power of our true potential, we must learn to shift to a third perspective of adult leadership—replacing the inner conflict between the voices of “you have to” and “I don’t want to” with the ability of our Strongest Self to operate from a fully evolved brain that permits us to assert “I choose.”

Neil Fiore via Philosopher's Notes

Tahdonvoima tai itsekuri on lihas, jota voi kehittää. Mutta yleensä sen kehittämiseen tarkoitetut keinot ovat yksinkertaisesti vääriä. Itsekuria ei ole yksinkertaisesti miettimättä tehdä mitä muut käskevät tai toivovat - se kehittää vain nöyrtymis- ja tottelulihaksia. Itsekuria ei ole tehdä jotain rakkauden tai ihmisarvon ansaitsemisen toivosta - se kehittää lähinnä "olen lähtökohtaisesti arvoton" -lihasta. Itsekuriin jo sanana kuuluu se, että siihen liittyvän teon tulee olla lähtöisin itsestä.

Yleinen esimerkki: Usein väitetään, että ylipaino johtuu itsekurin puutteesta. En edes lähde nyt ruotimaan tämän väitteen biologisia tai psykologisia taustoja (esim. Patrik Borg tekee sen paljon minua paremmin täällä), vaan sanon vain, että usein väite on jo lähtökohdiltaan minusta aivan väärä. Useimmat itsekurillaan leveilevät ihmiset eivät toimi oikeasta, itsestä lähtevästä valinnasta vaan hylkäämisen pelosta. Ei voi puhua itsekurista, ellei ole olemassa vahvaa, hyvin kehittynyttä itseä, joka voisi pitää kuria. Jos kauhistelet ylipainoisen kanssaihmisen itsekurin puutetta, olet ymmärtänyt käsitteen väärin: Itsekurin tarkoituskaan ei ole auttaa ylläpitämään ulkopuolelta tulevia vaatimuksia (muut ihmiset pitävät minua laiskana ja rumana jollen laihduta) vaan omasta itsestä lähteviä toiveita (ansaitsen hyvinvointia, haluaisin voida paremmin ja olla energisempi).

Itsekuria ei voi olla ilman omaa tahtoa, ja näistä jälkimmäinen on yleensä se suurempi ongelma. Meitä ei ole kasvatettu tahtomaan vahvasti, vaan enemmänkin mukautumaan toisten vaatimuksiin. Ihminen, joka tietää, mitä haluaa, on yleensä paremmin valveutunut myös siinä, miten tämä halu toteutetaan. Toisaalta ihminen, jolla on vahvasti kehittynyt itse, kykenee sietämään hyvin toisten ihmisten omien näkemysten kanssa ristiriidassa olevia valintoja (eli "itsekurin puutetta"). Kaikilla terveys tai laihuus eivät ole prioriteettilistalla kärkipäässä, ja se on ihan OK.

Ja kun nyt rupesin tylyttämään ihmisiä ylipainon kauhistelusta, pitää paljastaa se oma suurin ärsytys: Toisten ihmisten laiskuus. Olen kuitenkin oppinut, että muiden ihmisten kauhisteleminen on paras keino oppia omasta itsestään. Niinpä kun aviomies kömpii ylös sängystä yhdentoista jälkeen maanantai-aamupäivänä, suljen suuni ja yritän muistutta itseäni siitä, että ärsytys ei johdu miehen aikaansaamattomuudesta vaan omasta kieroutuneesta kuvitelmastani siitä, että ihmisen ihmisarvo riippuu jonkinlaisesta ulkonaisesta ahkeruudesta. Kun itsellä on hyvä olo oman itsensä kanssa, harvemmin kenenkään muun heräämiset tai heräämättä jättämiset edes alkavat ärsyttää.

Olen aina potkinut itseäni siitä, ettei minulla ole tarpeeksi itsekuria. Mutta nyt kun ajattelen asiaa uudelleen, ei minulla ole ollut paljn omaa tahtoakaan. Siksi ehkä haluaisin määrätä uuden, erilaisen lääkkeen itsekurin vahvistamiseen. Kun kehittää omaa kykyään tahtoa vahvasti, tahtoa anteeksipyytelemättömästi, rajojarikkovasti, jopa kohtuuttomasti, kehittää samalla kykyään tehdä omia valintoja. Vaikka lopulta päätyisi toimimaan omien mielihalujen vastaisesti, on sentään valinnut.

Radikaalia myötätuntoa

New York Timesin nettisivuilla julkaistiin reilu viikko sitten blogipostaus, joka sai minut hyppimään ilosta tasajalkaa. Olen jo pitkään käynyt monen (myös itseni) kanssa keskusteluja itsehillinnästä ja tahdonvoimasta ja miettinyt, mistä saisin lisätukea omalle intuitiolleni. Ikäisteni nuorten naisten kansantauti tuntuu olevan usko hillittömään itsensä piiskaamiseen ja samalla pelko siitä, että olemme parin askeleen päästä katuojasta. Jos tiukasta itsekontrollista höllentää hetkeksikin, mitä tahansa katastrofaalista voi tapahtua. Uusi tutkimusala väittää kuitenkin päinvastaista. Ohessa lainaus naisten syömiskäyttäytymistä koskevasta tutkimuksesta, jossa ryhmää naisia oli pyydetty syömään donitseja. Tämän jälkeen osalle ruhmästä oli tehty "myötätunto-interventio" eli heitä oli kannustettu sanomalla, ettei syömisestä kannata tuntea huonoa omaatuntoa:

Later the women were asked to taste-test candies from large bowls. The researchers found that women who were regular dieters or had guilt feelings about forbidden foods ate less after hearing the instructor’s reassurance. Those not given that message ate more.
The hypothesis is that the women who felt bad about the doughnuts ended up engaging in “emotional” eating. The women who gave themselves permission to enjoy the sweets didn’t overeat.

Tämä kaikki johtaa hypoteesiin, jota olen pyöritellyt jo jonkin aikaa:

Tahdonvoiman (itsehillinnän, itsensä johtamisen, miksi vaan sitä haluaa kutsua) alku ja juuri on myötätunto omaa itseä kohtaan.

Mitä vähemmän kykenemme tuntemaan myötätuntoa itseämme kohtaan, sitä enemmän omia ajatuksia, tunteita ja toimintatapoja työnnämme tiedostamattoman puolelle. Ja mitä suurempi osa olemisestamme on tiedostamatonta, sitä vähemmän sananvaltaa meillä on siihen, miten toimimme. Tieto on valtaa, myös oman itsensä johtamisessa.

Elämme kulttuurissa, jossa tiukkaa itsehillintää ihannoidaan. Siksi myötätunto voi monelle olla kaiken sen vastaista, mitä olemme tahdonvoimasta oppineet. Eivätkö ihmiset olekaan juureltaan pahoja ja ahneita omien halujensa orjia? Eikö ainut vaihtoehto pitää kuria olekaan itseään piiskaamalla? Luultavasti ei sittenkään. Onneksi myötätuntoa omaa itseään kohtaan voi myös oppia.

For those low on the scale, Dr. Neff suggests a set of exercises — like writing yourself a letter of support, just as you might to a friend you are concerned about. Listing your best and worst traits, reminding yourself that nobody is perfect and thinking of steps you might take to help you feel better about yourself are also recommended.
Other exercises include meditation and “compassion breaks,” which involve repeating mantras like “I’m going to be kind to myself in this moment.”

Olisiko siis paikka pienelle myötätunto-interventiolle: Kuinka monessa tilanteessa voit tänään olla itsellesi vähän myötätuntoisempi kuin eilen? Liikaa positiivisuutta ei kannata pelätä: Avioliittotutkimuksissa on havaittu hyvän avioliiton salaisuudeksi viisi positiivista sanaa tai tekoa jokaista kritiikkiä kohtaan. En usko, että tämä suhdeluku menee kohtuuttomuuksiin suhteessa omaan itseensäkään.


Lähde: 
NY Times: Go Easy on Yourself, a New Wave of Research Urges
Psychology today: Marriage Math

Placebon jäljillä

Minun oli tarkoitus alunperin kirjoittaa itsestään huolehtimisesta ja pienistä asioista, jotka tekevät minut onnelliseksi. Sitten jouduin jotenkin sivuraiteille. Huuleen puhkesi taas rypäs rakkuloita, söin liikaa yliopistolla,  tulin kaupan kautta kotiin ja ostin karkkia. Katsoin tuntitolkulla kotiohjelmia nettiteeveestä. Ja kaikki tämä sellaisella turruttavalla eikä ihanan rento lokoilupäivä -tavalla,

Illalla aloin miettiä, mikä elämässä on nyt niin erilaista. Elin jenkeissä monta kuukautta sairastelematta ja ahdistumatta, ja nyt taas Suomeen palattua nämä vanhat tutut ovat palanneet takaisin päiväohjelmaan. Sitten, kuin tilauksesta, Lissa Rankin kirjoitti placebosta kaiken, mitä olen itsekin miettinyt mutten ole osannut sanoiksi pukea.

Uskolla on ihmeellinen voima. Placebo nähdään todella usein negatiivisena, häiritsevänä tekijänä, kun se oikein valjastettuna voi olla ihmeellinen voima. En minä oikeasti tiedä, olivatko jenkkien päivittäiset lenkit, vaahtokylvyt ja rentoutushetket se voima, joka piti minut terveenä, vai vain usko näiden asioiden voimaan.

Ja niin, onko sille edes väliä?

Ehkä kysymys on enemmänkin siitä, miten voisin valjastaa tämän voiman käyttööni. Mikä siis on minun placeboani, asioita, joiden parantavaan ja hyvää tekevään voimaan uskon varauksetta?

* Aamulenkit puistossa
* Viherpirtelöt (mielellään persiljasta tehtynä)
* Vihreä tee ja kannuittain vettä
* Trampoliinilla pomppiminen
* Värikkäät salaatit ja hedelmät
* Meditointi
* Hyvät yöunet ja aikaiset, rauhalliset aamut
* Jooga
* Vaahtokylvyt
* C- ja D-vitamiinilisät

Ja niin, arvatkaapa onko mitään näistä näkynyt päiväohjelmassa pariin viime päivään? Asia on parasta korjata ensi tilassa.

PS. Myös tämä Lissa Rankinin TED-talk on valtavan inspiroiva.

Laventelintuoksuinen pinterest-seinä

Joogahuoneessa alkaa pikkuhiljaa näkyä, kuinka paljon olen roikkunut viime aikoina Pinterestissä. Teetin jopa osan keräämistäni sitaateista valokuviksi ja kokosin kollaasiksi lippunauhan alle. Pinwheel-seinä vaan puuttuu. 

Tuossa hyllyssä on muuten tällä hetkellä lähes kaikki tämän talouden kirjat. Ennen meillä oli siis 2,5 metriä leveä täyskorkea hylly. Yllättäen en ole kaivannut hirveästi (vaikka itkinkin viime kesänä kaksi viikkoa niitä kirjoja karsiessani). Luen ainakin puolet ajasta tällä hetkellä kindlellä, ja tärkeimmät ovat mukana.

Mulla olisi myös työpöytä, mutta se on tällä hetkellä suorittamassa palvelustaan tv-tasona. Ainakaan vielä en ole kaivannut sitäkään.

Ja niin, ai miksikö se on laventelintuoksuinen? Koska nielin viimein ennakkoluuloni (luulin etten pidä laventelista muutoin kuin kasvin muodossa) ja ostin pullollisen laventelin eteeristä öljyä. Olen koukussa.