Keskellä

Kindle jakaa kanssani tämänkin maanantain fiiliksen

Tämä maanantai on niitä päiviä, joina noppa heittää takaisin pelilaudan ensimmäiseen ruutuun, ja tuntuu vaikealta hyväksyä sitä, että on alussa taas. Neljättä kertaa tässä elämässä istun taas kotona pääsykoekirjat käsissä. Monesti aiemmin tuo lähtöruutu on ollut helpotus. Se on ollut pelastusrengas, pakoreitti, toivo siitä, että vielä tämän kerran saa aloittaa alusta, vielä tämän kerran saa yrittää uudelleen.

Seitsemän vuotta sen ensimmäisen pääsykoekevään jälkeen mieleen alkaa hiipiä ajatus, jaksanko tätä enää. Ja toisaalta, onko tämän elämän uudet alut käytetty jo loppuun. Mikä, jos rehellisiä ollaan, on aika kammottavan fatalistinen ajatus kaksikymmentäviisivuotiaalta.

Viime aikoina olen alkanut miettiä, että uusi alku on oikeastaan paradoksi. Asioiden alkukohtaa on oikeasti mahdotonta määrittää. Sillä se pelilautakin kiertää kellon lailla täyden ympyrän, ja vaikka kierto alkaa alusta joka minuutti, joka tunti, joka viikko, joka vuosi, ei se koskaan tee aiempaa tyhjäksi. Passissa lukee minun syntymäpäiväni, alkukohta, mutta sinäkin päivänä minä synnyin keskeltä elämää keskelle elämää. Se ei ollut alku tyhjästä: Se oli muodonmuutos. Ihme, johon minulla ei ole sen kummempaa osaa eikä arpaa.

Ja siksi olen kiitollinen tästä kuluneesta ajasta ja näistä arpisista polvista: Abivuonna, sen valheellisen alun kynnyksellä, kun maailman kaikki megafonit huusivat "te olette nuoria ja teillä on elämä edessänne, te pystytte mihin vaan", minua pelotti aivan helvetisti. Heräsin öisin itkusta täristen miettimään, osaanko käyttää tämän alun oikein, mitä jos minusta ei olekaan siihen edessä olevaan elämään. Pelkäsin, että jäisin pelkäksi täyttymättömäksi lupaukseksi, joksikin, jolta odotettiin niin paljon, mutta josta ei tullutkaan mitään. 

Silloin luulin, että alkuja annetaan vain yksi. Mutta tänään, kun tunnen sen vanhan pelon painavan sydäntä, minä hengitän syvään ja löydän itseni taas keskeltä elämää. Ja samalla muistan: Minä en ole alkamaton alku tai täyttämistään odottava lupaus. Minä olen elämää, sen loputonta alkua ja loppua kuhiseva organismi, joka on rakennettu ikiaikaisista atomeista. Ne muuttavat muotoaan loputtomassa syklissä, jatkavat jatkamistaan, vaikka minun mieleni kuinka potkisi vastaan tai luulisi alkujen jo kuluneen loppuun.  

Ja tämän kuhinan keskellä minä istun pöydän ääreen ja avaan pääsykoekirjan. Aloitan, taas kerran.