Matkamuistoja

Nyt kun lähdöstä on kulunut vuosi, aika tuntuu viimein kypsältä muistella Yhdysvaltain vaihtokokemustamme. Aloitetaan siis aivan alusta, elokuusta 2012:

Lähtöä edeltävät päivät olin aivan paniikissa. Kaikki oli valmista, kaikki oli kesken, eikä mitenkään tuntunut siltä, että olisin valmis lähtemään. Puoli vuotta tuntui silloin kuin ikuisuudelta, pikemminkin vuosikymmeneltä. Lentoa edeltävänä yönä nukuin tunnin, pakkasin kissat kantokoppiinsa, ja sitten olimmekin jo lähdössä. 

Helsinki-Vantaalta muistan, kuinka syötin kinkkua ja tuorejuustoa leivän välistä kopassaan vinkuvalle Sofille. Frankfurtista muistan vain kauhean kiireen ja sen, kuinka eksyimme väärään terminaaliin. Atlantin ylittävällä lennolla oli ahdasta, katsoin jonkun elokuvan ja yritin nukkua vähäsen. Mukava penkkinaapuri auttoi meitä täyttämään maahantulokaavakkeita. Ja kun laskeuduimme pilviverhon läpi JFK:lle, koneen ikkunasta näkyi Manhattanin silhuetti. Siltikin tuntui siltä, että olisi ollut vasta puolimatkassa.

JFK:lla oli vastassa valtava ruuhka ja hitaasti kiemurtelevat tullijonot. Kissatytöt kiemurtelivat malttamattomina matkakopissaan, ja minä yritin hermostuneena tarkistella, että niillä on kaikki hyvin. Olin kuullut kaikenlaisia kauhujuttuja maahantulotarkastuksista: Ihmisillä ja kissoilla oli kaikki vaadittavat paperit valmiina, mutta silti pelotti, pääsisimmekö kissojen kanssa edes maahan. Lopulta kuitenkaan kissoja ei edes tarkistettu, vaan pääsimme kävelemään suoraan maahan. Kun tullivirkailija vielä hymyili, leimasi maahantulopaperit ja sanoi "Welcome to the USA!" en tiennyt olisinko itkenyt vai kiljunut riemusta. Etsimme hieman hyperventiloiden uloskäyntiä lentokentältä junalle ja pääkin alkoi pikkuhiljaa tajuta, että olimme perillä.

LIRR-junassa oli onneksi tyhjää, emmekä vieneet kaikkea tilaa kissoinemme ja matkalaukkuinemme. Metrosta muistan vain Penn stationin aseman, jossa harhailimme matkalaukkuinemme. Metrotunnelin päässä löi vastaan kostea kuumuus ja pikaruokakärryjen rasvankäry. Hotellille tuloa muistan enää hämärästi, vain sen, että kuumuus, jano,, väsymys, huoli kissoista ja vessahätä itkettivät, ja vastaanottotiskille oli tunnin jono. Hotellihuoneessa romahdin lattialle ja ajattelin, että jos kissat ovat kunnossa ja selviämme tästä, en tarvitse enää ikinä mitään. Illalla harhailimme eltaantuneen rasvan ja jätteiden hajuisilla kaduilla etsien jotain syötävää. Flatiron Buildingin kupeesta juoksimme rakennustelineiden alle suojaa, kun tummuva taivas repesi ukkoseen.

Kaikesta huolimatta New York oli kuitenkin kaunis. Hotellin ikkunasta näkyi Madison Square Garden, sänky oli pehmeä ja yöllä sai nukutuksi. Neljältä yöllä heräsin katselemaan Nessan kanssa Manhattanin valoja ja käyttämään ilmaista Wifiä. Puoli kuudelta kaupunki heräsi, netti lakkasi toimimasta ja kadun täyttivät keltaiset taksit. Toinen päivä kohteli meitä hellemmin, puistossa pystyi jo hengittämään, ja oloa helpotti, kun kissat olivat ruokittuina ja turvassa hyvin ilmastoidussa hotellihuoneessa. Kävelimme jalkamme rakkuloille, söimme puistossa Whole Foodsista ostettuja Bageleita ja yritimme sulatella miljoonakaupungin vilinää ja tapahtunutta maisemanmuutosta. 

 Illalla kävelimme vielä Midtownista, hotellimme kulmilta aina Brooklyniin asti. Reitti alkoi High Line -puistosta ja jatkui Meatpacking Districtin ja West Villagen läpi Little Italyn ja Chinatownin vilinään. Pääsimme Brooklyn Bridgelle juuri auringon laskiessa, jalkoihin sattui niin kuin ei ikinä ennen, mutta vaaleanpunaiseen taivaanrajaan piirtyvä Manhattan oli henkeäsalpaavan kaunis. Kun kävelimme Brooklynissa metrolle, oli jo pimeää, autot vilisivät ohitse kapean jalkakäyvän molemmin puolin ja itkin taas rakkuloiden täyttämiä jalkojani. Illan pelastivat hotellin kulmalla olevasta ravintolasta haetut subit ja juustoranskalaiset. Seuraavana aamuna pakkasimme taas tavarat ja lensimme eteenpäin, kohti Keskilänttä.

Nyt kun jälkikäteen ajattelen matkaamme Atlantin yli, tuntuu moni itku ja huoli niin turhalta. Moneen asiaan olisi voinut varautua etukäteen, ja joku fiksumpi ihminen olisi voinut viettää aikansa lepäämällä hotellissa Manhattanin läpijuoksun sijaan. Kuitenkin tuossa matkassa on jotain niin meitä, jotain sellaista, miten me olemme aina matkustaneet: Ahmien, jalat rakkuloilla, itku silmässä, kaikki pilkuntarkkaan suunniteltuna ja silti aivan spontaanisti. Matkatavarat selässä, busseissa, junissa, asemilla, kaduilla, lentokoneissa.

Yhdessä.