Hengästymiseen ei kuole ja muita juostessa opittuja elämänviisauksia.

Olen ollut kauan poissa. Paljoa oppimassa, lähinnä, ja yhdestä opitusta avaudun seuraavassa. Sillä, uskokaa tai älkää, viime huhtikuussa aloitin juoksemisen.

Taas, joku voisi sanoa. Lumen alta paljastuneen asfaltin vastustamaton tuoksu oli vetänyt minua puoleensa ennenkin, mutta tällä kertaa jokin oli toisin: Viehtymys ei sammunutkaan ensimmäiseen vesilammikkoon vaan jatkui yli kesän. Ehkä se jokin oli olemassa jo alusta asti, ilmassa oli tiettyä päättäväisyyttä, jota en tuntenut aiemmin. Mutta oikeastaan muutos tapahtui eräänä iltana, jolla mies lähti kanssani lenkille ja onnistui huijaamaan minut juoksemaan kaksi ja puoli kilometriä putkeen.

Tehdäänpä ensin jotain selväksi: Olen lapsesta asti ollut armottoman huono liikunnassa. Ja kun jotain tuollaista on ominut osaksi omaa identiteettiään, ei se meinaa lähteä kulumallakaan. Minun kohdallani asiaa auttoi vielä kuopparinta, joka saa rintalastan painumaan keuhkoja vasten, jolloin niille jää vähemmän tilaa hengittää. Mutta oikeastaan sillä ei ole väliä: Kysymys on mielentilasta, siitä miten suhtautuu itseensä liikkujana. Niinpä aina kun aloin juosta, siinä jossain kahdensadan metrin kohdalla aloin hengästyä aivan armottomasti. Ja samaan aikaan aloin hokea "Katso nyt Mea, sulla on noin huono kunto, sietäisit hävetä kun olet vielä urheilijan tytär. Mene kotiisi siitä, hävettää katsoakin kun kuvittelet olevasi joku maratoonari, mutta et jaksa juosta edes korttelinväliä." Lienee selvää, miksi harrastus ei koskaan pysynyt.

Mutta palataan takaisin tuohon miehen ja minun yhteiseen lenkki-iltaan. Lähdimme aluksi kävelemään, mutta mies oli sitä mieltä, että kun kerran olin käynyt yksinkin juoksemassa (lue: tekemässä intervallitreeniä parin minuutin jaksoissa), voisimme tehdä hölkkälenkin. Lähdimme juoksemaan, ja parin minuutin jälkeen keuhkoja alkoi tapansa mukaan ahdistaa. En kuitenkaan kehdannut lopettaa, kun mies oli mukana ja kaikkea, vaan aloin ostaa itseltäni aikaa, yksi katulampunväli kerrallaan. Puolessavälissä luulin kuolevani ja etten  koskaan jaksaisi kävelemättä kotiin  asti, mutta yksi lampunväli kerrallaan olin lopulta kotona.

Järkytyksestä selvittyäni mittasin matkan. Kaksi ja puoli kilometriä, valehtelematta pidempi, kuin mitä olin koskaan juossut yhteen menoon, eikä olokaan lopulta ollut niin paha. Aluksi en voinut uskoa koko asiaa. Sitten jokin lopulta naksahti päässä kohdalleen, ja päätin alkaa testata, kuinka paljon tytöstä irtoaa. Juoksin kolme ja puoli kilometria, kivaa rantareittiä auringonpaisteessa, ja kun se kummallinen hengästymisen pelon luoma haamuraja oli poissa, koko lenkki ei tuntunut yhtään pahalta. Seuraavaksi otin työn alle vitosen, ja joskus neljän kilometrin jälkeen alkoi mieleen tulvia paniikinomaisia, hyvin eläviä mielikuvia siitä, millaisia kauheuksia voisi tapahtua, kun en enää jaksaisi juosta karkuun.

Mitä sellaisessa tilanteessa voi tehdä? On varmasti muitakin tapoja, mutta minä sanoin itselleni, että muru, rakastan sua ja ymmärrän että sua pelottaa, mutta nyt me juostaan, eikä mikään kauhukuva riitä nyt muuttamaan sitä. Loppuspurtissa askeleet tuntuivat siltä kuin lentäisi, ja sitten olin jo kotona.

Juokseminen on tavallaan vain yksi pieni asia elämässä, sellainen, joka on tehnyt minusta vähän rohkeamman ja vähän hyväkuntoisemman. Mutta tavallaan se on myös muuttanut kaiken. Ennen juoksemista olin tyttö, joka on huono liikunnassa. Kuten sanoin, tuo leima ei tuppaa lähteä kulumallakaan. Olen vieläkin mielessäni huono liikunnassa, mutta minä juoksen silti. Olen se tyttö, joka hengästyy, mutta ei kuole, joka menee ja tekee siitä huolimatta, ettei luultavasti koskaan tule juoksemaan maratonia.

Se on ehkä parhaita asioita, joita olen saanut tässä elämässä oppia.

Kuva lempilenkkireitiltä Jenkeistä. Samoin kaikki varoitukset seuraavat: Joku voi ehkä jossain kuolla hengästymiseenkin, älkää siis kiusatko itseänne liikaa. Eläminen omalla vastuulla.