Pelko ja ahdistus ovat minulle aina mielikuvana yhdistyneet vahvasti suohon. Se on jotain upottavaa, kylmää, sumun peittämää, jossa liikkuminen tuntuu mahdottomalta, eikä eteensä näe. Juttelin tästä samasta mielikuvasta usein myös terapeuttini kanssa. Usein elämä tuntui loputtomalta taistelulta, hitaalta rämpimiseltä kumisaappaat täynnä vettä ja turvetta. Välillä pääsin kuivalle maalle, mutta koskaan, koskaan en katsonut taakseni. Sitten taas suonsilmä yllätti, ja olin taas siellä, vyötäröäni myöten upoksissa. Elämä tuntui toivottomalta.
Sitten, pikkuhiljaa, kuivaa maata alkoi muodostua jalkojen alle yhä enemmän. Juhlin jokaista itkutonta päivää, sitten itkuttomia viikkojakin, mutta jotenkin se suo kummitteli yhä ajatuksissa. Elämä tuntui epävarmalta: Minä hetkenä tahansa maa voisi alkaa taas upottaa, enkä tiennyt, miten selviäisin siitä. Monesti näiden keskustelujemme aikana terapeuttini yritti huomauttaa minulle, että suolla voi olla myös kaunista. Useimmiten sivuutin nämä maininnat olankohautuksella. En ymmärtänyt, mistä hän puhui.
Yhtenä yönä sitten viime kesänä, istuessani yksin kotisohvalla, tämä asia aukeni minulle ihan uudessa valossa. Olin jutellut juuri ystävän kanssa, yrittänyt lohduttaa, vaikka jossain tilanteissa tässä elämässä sanat tuntuvat niin turhilta. Sitten, mielessäni, olin yhtäkkiä taas siellä suolla.
Tällä kertaa olin kuitenkin sen reunalla, jalat tukevasti kovaa maata vasten. Suo oli saman, sankan sumun peitossa, mutta tästä näkökulmasta näin jotain muutakin. Suon takaa, käppyräisten mäntyjen keskeltä, oli hitaasti nousemassa aurinko. Se maalasi taivaanrannan vaaleanpunaiseksi ja sai suon yllä roikkuvan sumuverhon hehkumaan. Ja minä seisoin siinä, koivujen katveessa, maisemaa valaiseva lyhty kädessäni, ja imin sitä kaikkea itseeni.
Ehkä suurimpia harhaluuloja, joita minulla terapiaa aloittaessani oli, oli se, että jonakin päivänä, kun "parannun" kipu ja ahdistus olisivat ainiaaksi poissa. Nyt tiedän, että eihän se niin mene. Muutoksen ihme on usein vain näkökulmaero, mutta silti sellainen, että se vavisuttavuudessaan muuttaa kaiken. Minä käyn siellä suolla yhä, paljon useammin kuin toivoisin. Mutta niinä hetkinä, joina tuntuu, että jalat eivät enää kanna, kostea kylmyys menee luihin ja ytimiin ja eteensä ei näe, minä tiedän, että muutakin on.
Minä tiedän, että jossakin vaiheessa se tulee vielä eteen, kivenlohkare tai kuiva maa, jotain mistä ottaa kiinni, ja se sama maisema, joka äsken oli vielä loputon kamppailu, on yhtäkkiä taas jotain henkeäsalpaavan kaunista.
Sellaisten hetkien varjolla jaksaa eteenpäin. Ja tänä uutena vuotena toivon teille kaikille monta, monta samanlaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti