2013

Ja niin hujahti vuosi 2013 ohitse.

Vuosi alkoi New Yorkin Central Parkissa ilotulitusta katsellen. Jotain muutakin siellä tehtiin, en enää muista mitä, mutta sen muistan, kun kone nousi LaGuardialta Manhattanin ylle tähtikirkkaana iltana, New Yorkin valot kimalsivat alla ja kaikki tuntui mahdolliselta. Yöllä koneessa luin John Greenin Fault in Our Starsin ja itkin. Tammikuu tuoksui takkatulelta ja pakkaselta, helmikuussa muutettiin takaisin Ouluun, maaliskuussa joogattiin ja tehtiin isoja oivalluksia, huhtikuu oltiin kiireisiä mutta kasvettiin ihan valtavasti, toukokuussa oli puistopiknikit ja helle, kesäkuussa suljettiin vanhoja ovia ja avattiin uusia. Heinäkuu nautittiin kesästä, elokuussa opiskeltiin, syyskuussa itkettiin, ahdistuttiin ja jännitettiin, kunnes lokakuu tuli ja muutti elämän taas hetkessä. Marraskuussa opettelin olemaan köyhä ja tekemään vaikka mitä punajuurista, kunnes joulukuu toi taas töitä ja kiireitä.

Vuonna 2013 muutimme yhteensä neljä kertaa. Saatoimme loppuun vuosia sitten aloitettuja prosesseja ja loimme vähintään yhtä monia uusia alkuja. Joulukuun puolivälissä täytin 25. En tiedä johtuiko se näistä kaikista vai mistä, mutta koko vuodessa oli jotain järisyttävää muutosvoimaisuuden tuntua. Tiedättekö sen tunteen, kun maa rakoilee jalkojen alla, eikä ole mitään muuta mahdollisuutta kuin toivoa, että jossain joku ottaa vastaan? Juuri siltä tämä vuosi tuntui. Ihana, kamala vuosi, joka laittoi aivan totaalisesti polvilleen, mutta antoi samalla roppakaupalla hyvää, mistä kiittää.

Jälkeenpäin olisi ihana ajatella, että olisi osannut hoitaa tämän kaiken jotenkin elegantisti. Hypätä vaan varpaat ojennettuna elämän isoon kantoaaltoon ja antaa sen viedä mukanaan. Mutta eihän se aina niin mene. Vuoteen kuului paljon enemmän paniikkiräpiköintiä kuin olisi tarvinnut, mutta myös paljon niitä hetkiä, jolloin uskalsi päästää irti ja antaa elämän kantaa. Vuoden mantraksi muodostui Julian of Norwichin "All shall be well and all shall be well and all manner of things shall be well.". Ja niin, todeksihan se lopulta muodostui. Kaiken räpiköinnin, hyperventilaation, järistysten, kaatumisten ja tärinän läpi päästiin lopulta toiselle puolelle. Jos ei ihan uusina ihmisinä, niin ainakin valtavasti kasvaneina.

Jos 2013 oli irti päästämisen vuosi, niin yksi toive olisi vuodelle 2014 minulla olisi. Tänä vuonna tahtoisin oppia kellumaan. Räpiköimään vähän vähemmän ja tulemaan kannetuksi luottavaisemmin.

Sillä jotenkin, nyt, tässä hetkessä, minun on vaikea uskoa, että minulle voisi käydä kovin huonosti.