"Joinain kylmimpinä pakkaspäivinä, jäätyäni yksin, minä pyöräilin läpi Oulun keskustan unelmoiden siitä, että kaatuisin. Että jää ohuen lumipeitteen alla luistaisi yllättäen, että paiskautuisin vasten asfalttia, menisin lääkäriin, käsi kahdesta kohtaa poikki. Että jokin todellinen kipu pelastaisi minut, suojaisi siltä kivulta, jota sisälläni kannoin päivästä toiseen. Että käsi kipsattaisiin, oikea käsi, tärkeä käsi, välttämätön käsi. En voisi enää piirtää. Pääsisin pois.
Ajatus ei edes yltänyt tulevaisuuteen: Tahdoin vaan jonkin pysäyttämään sen hetken, kääntämään suunnan, niin, että pelastuisin tulevalta CAD-tunnilta, siltä kahdeksanaamulta ja kylmyydeltä, tunteelta, ettei tulevaisuutta ole. Että minä en osaa, että minusta ei ole minhinkään, että minä olen turha. Minä heräsin aamuisin palaan kurkussa, haluten vain oksentaa kaiken pois. Siksi minä tarrauduin ajatukseen murtuneesta kädestä kuin pelastavaan enkeliin: Se katkaisisi päivän, antaisi minulle oikean kivun tämän tilalle, jota kuitenkin tunnen, veisi pois. Mitään muuta minä en halunnut kuin päästä pois."Ja mitään muuta minä en pelännyt yhtä paljon.
Brene Brown sanoi viime sunnuntain timattisessa Super Soul Sundayssa, että rohkein teko, jonka ihminen voi tehdä, on oman tarinansa kohtaaminen ja hyväksyminen, sen kanssa sinuiksi tuleminen. Se oli myös se matka, jonka tekemättä jättäminen painosti kahdeksanaamujani. Kipu vaatii tulla koetuksi, mutta se ei ole vihollinen, vaan ystävä ja varoitusmerkki. Se, mitä minulle noina talvisina aamuina tapahtui, oli yksi elämäni parhaita asioita. Tulin totaaliseen umpikujaan sen Mean kanssa, joka yritin olla. Sen epäaidon itsen, jonka olin rakentanut itselleni, piti murtua. Mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.
Epäaidon itsen suurin paradoksi on siinä, että yritämme olla riittävästi olemalla joku, joka emme ole, vaikka ainut tapa olla riittävästi on olla oma itsensä. Yritämme juosta kiinni unelmakuvaa itsestämme, vaikka ainut tapa löytää rauha on hiljentyä siihen pisteeseen itsessämme, jossa olemme aidoimmillamme. Valitettavasti vain monilla meistä tie tuohon pisteeseen on päällystetty mustimmalla liejulla, mitä voimme ikinä kohdata. Siinä liejussa ovat kipeimmät muistomme, suurimmat häpeämme, kaikki se, minkä kohtaamista eniten pelkäämme. Siksi juokseminen tuntuu monesti helpommalta.
Pelottavinta tuossa ajassa oli se, kuinka halusin pois sillä samalla, hillittömällä vimmalla kuin pelkäsin poispääsyn ajatusta. Koska koko elämäni pyöri jonkinlaisen arvon saavuttamisen ympärillä, siitä elämästä irti päästäminen tuntui luovuttamiselta: Aivan kuin samaan aikaan luopuisin koko toivosta ja ajatuksesta siitä, että minulla voi olla jotain arvoa. Syntyi itsetuhoinen kierre, jossa yritin koko ajan sabotoida itseäni. Koska pysähtyminen ei ollut vaihtoehto, yritin vain juosta kovempaa samaan aikaan, kuin hakkasin kirveellä toista jalkaani poikki lepotauon toivossa. "Unohdin" laittaa herätyskellon soimaan, ja myöhään herätessäni piiskasin itseäni entistä pahemmin. Kuvittelin itseni sairaaksi, ja sängyssä sairaana maatessani piiskasin itseäni siitäkin.
"Kun paha olo iltaisin kävi liian suureksi, keksin aina pakotien. Päätin olevani sairas, keksin kokonaisen tarinan siltä varalta etten pystyisi lähtemään kouluun. Useimmiten sillä sain tuuditettua itseni uneen, ja jollain ihmeen kaupalla seuraavana aamuna kouluun. Aina en.
Minä kuvittelin itselleni vatsataudin, oksentaen vietetyn, unettoman yön, ja pikkuhiljaa aloin uskoa siihen itsekin. Tunsin itseni pahoinvoivaksi, vellovan tunteen vatsassani, kunnes oli pakko siirtyä vessan lattialle istumaan. Minä uskottelin sen itselleni niin hyvin, etten itsekään kohta muistanut keksineeni kaiken."
Pelkäsin kuolemaa tuohon aikaan ihan hirvittävästi. Ja kuolema oli jatkuvasti elävästi lähellä: Tuntui siltä, että todella kuolen, jos en saa tätä tenttiä läpi, jos en vastaa luennolla oikein. Kuolen, jos minusta ei tulekaan arkkitehtia.
Tavallaan se oli niin totta. Jonkin piti kuolla, mutta vain siksi, että minä saisin elää. Oli pakko kuolla itseltään, omilta unelmiltaan, omilta tavoitteiltaan, piti uskaltautua sinne liejuiselle polulle ennen kuin edes pieni palanen toivosta alkoi tehdä itseään näkyväksi. On helpottavaa huomata, että ajan myötä se palanen on alkanut kasvaa suuremmiksi kimpaleiksi. Ja siksi kiitä kaikkein eniten siitä kivusta, joka muuttui sietämättömäksi. Siitä samasta, joka sai ahdistumaan, itkemään, sairastamaan, toivomaan murtumaa tai bussin alle jäämistä Oulun jäisillä kaduilla. Ilman sitä en olisi pystynyt muuttamaan suuntaa.
Siitä kivusta kasvoi enemmän iloa, kuin olisin koskaan uskaltanut toivoakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti