Itsekuria!

Kirjoitin viimeksi tahdonvoimasta ja siitä, kuinka se kehittyy parhaiten olemalla itselle myötätuntoinen. Olin jo pitkään miettinyt, miksi alituinen itsensä piiskaaminen ja sitä kautta kehittyvä "tahdonvoima" ei kuitenkaan jätä pysyvää jälkeä. Lisäksi olen aina ollut hyvin, hyvin allerginen itsekurin ja tahdonvoiman käsitteille. Tänään kuitenkin satuin kuuntelemaan Philosopher's Notesia Neil Fioren kirjasta Awaken Your Strongest Self, ja tämä lainaus avasi minulle uuden näkökulman näihin kahteen käsitteeseen:

“To unleash the power of our true potential, we must learn to shift to a third perspective of adult leadership—replacing the inner conflict between the voices of “you have to” and “I don’t want to” with the ability of our Strongest Self to operate from a fully evolved brain that permits us to assert “I choose.”

Neil Fiore via Philosopher's Notes

Tahdonvoima tai itsekuri on lihas, jota voi kehittää. Mutta yleensä sen kehittämiseen tarkoitetut keinot ovat yksinkertaisesti vääriä. Itsekuria ei ole yksinkertaisesti miettimättä tehdä mitä muut käskevät tai toivovat - se kehittää vain nöyrtymis- ja tottelulihaksia. Itsekuria ei ole tehdä jotain rakkauden tai ihmisarvon ansaitsemisen toivosta - se kehittää lähinnä "olen lähtökohtaisesti arvoton" -lihasta. Itsekuriin jo sanana kuuluu se, että siihen liittyvän teon tulee olla lähtöisin itsestä.

Yleinen esimerkki: Usein väitetään, että ylipaino johtuu itsekurin puutteesta. En edes lähde nyt ruotimaan tämän väitteen biologisia tai psykologisia taustoja (esim. Patrik Borg tekee sen paljon minua paremmin täällä), vaan sanon vain, että usein väite on jo lähtökohdiltaan minusta aivan väärä. Useimmat itsekurillaan leveilevät ihmiset eivät toimi oikeasta, itsestä lähtevästä valinnasta vaan hylkäämisen pelosta. Ei voi puhua itsekurista, ellei ole olemassa vahvaa, hyvin kehittynyttä itseä, joka voisi pitää kuria. Jos kauhistelet ylipainoisen kanssaihmisen itsekurin puutetta, olet ymmärtänyt käsitteen väärin: Itsekurin tarkoituskaan ei ole auttaa ylläpitämään ulkopuolelta tulevia vaatimuksia (muut ihmiset pitävät minua laiskana ja rumana jollen laihduta) vaan omasta itsestä lähteviä toiveita (ansaitsen hyvinvointia, haluaisin voida paremmin ja olla energisempi).

Itsekuria ei voi olla ilman omaa tahtoa, ja näistä jälkimmäinen on yleensä se suurempi ongelma. Meitä ei ole kasvatettu tahtomaan vahvasti, vaan enemmänkin mukautumaan toisten vaatimuksiin. Ihminen, joka tietää, mitä haluaa, on yleensä paremmin valveutunut myös siinä, miten tämä halu toteutetaan. Toisaalta ihminen, jolla on vahvasti kehittynyt itse, kykenee sietämään hyvin toisten ihmisten omien näkemysten kanssa ristiriidassa olevia valintoja (eli "itsekurin puutetta"). Kaikilla terveys tai laihuus eivät ole prioriteettilistalla kärkipäässä, ja se on ihan OK.

Ja kun nyt rupesin tylyttämään ihmisiä ylipainon kauhistelusta, pitää paljastaa se oma suurin ärsytys: Toisten ihmisten laiskuus. Olen kuitenkin oppinut, että muiden ihmisten kauhisteleminen on paras keino oppia omasta itsestään. Niinpä kun aviomies kömpii ylös sängystä yhdentoista jälkeen maanantai-aamupäivänä, suljen suuni ja yritän muistutta itseäni siitä, että ärsytys ei johdu miehen aikaansaamattomuudesta vaan omasta kieroutuneesta kuvitelmastani siitä, että ihmisen ihmisarvo riippuu jonkinlaisesta ulkonaisesta ahkeruudesta. Kun itsellä on hyvä olo oman itsensä kanssa, harvemmin kenenkään muun heräämiset tai heräämättä jättämiset edes alkavat ärsyttää.

Olen aina potkinut itseäni siitä, ettei minulla ole tarpeeksi itsekuria. Mutta nyt kun ajattelen asiaa uudelleen, ei minulla ole ollut paljn omaa tahtoakaan. Siksi ehkä haluaisin määrätä uuden, erilaisen lääkkeen itsekurin vahvistamiseen. Kun kehittää omaa kykyään tahtoa vahvasti, tahtoa anteeksipyytelemättömästi, rajojarikkovasti, jopa kohtuuttomasti, kehittää samalla kykyään tehdä omia valintoja. Vaikka lopulta päätyisi toimimaan omien mielihalujen vastaisesti, on sentään valinnut.