Tänä hiljaisena iltana muistelin, kuinka kuukausi sitten käytiin miehen kanssa yhdessä Tukholman risteilyllä ensimmäistä kertaa vuosiin. Edellisellä kerralla oltiin abeja ja sitä edellisellä wanhoja. Niiltä risteilyiltä muistan laivan buffetin, mansikkakoskenkorvan ja sen, kun laivan diskossa soi Akcentin Kylie. Väliin jääneenä vuotena kaatui Voikkaalta yksi tehdas, luettiin kirjoituksiin, oltiin rakastuneita, toivottiin ja samalla pelättiin ihan hirveästi.
Tällä kertaa kaikki oli samanlaista, mutta silti ihan erilaista. Mulla soi päässä SMG, mutta miehen puhelimessa Luke Bryan. Siiderit hytin sängyllä maistui samalta kuin aina, mutta taxfreestä ostettiin cavaa ja brandya. Laivan baarissa syötiin tapaslajitelma ja maisteltiin punaviinejä, mutta mä nauroin miehen huonoillekin jutuille niin kuin joskus kuusitoistavuotiaana.
Tai ei, ei ehkä sittenkään. Tässä naurussa oli jotain pehmeyttä, jota siitä ennen puuttui. Sellaista syvyyttä, joka tulee vain siitä, kun on alkanut pikkuhiljaa tajuta, kuinka vähän toista voi muuttaa, ja kuinka paljon voi silti rakastaa.
Silloin tajusin, että juuri nyt, tässä hetkessä, olen rakastuneempi tuohon mieheen kuin koskaan ennen. Suuri osa siitä teini-ikäisten hormonihuuruisesta intohimosta on poissa, ja Luojalle kiitos siitä, että elämä menee eteenpäin eikä sitä enää koskaan saa takaisin. Niiden metsämansikanmakuisten lukioristeilyjen jälkeen on ehditty matkustaa pitkälle ja kasvaa kauas, kauas siitä mitä silloin kerran oltiin.
---
Tuntuu hyvältä olla toiveikas tulevasta. Kokea edes hetken verran se tunne, kun tietää, että hei me pystytään tähän, nyt ja huomennakin.
Niiden hetkien voimalla jaksaa taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti