Ystävä pyysi pohtimaan lisää itsekkyyden ja rehellisyyden suhdetta. Tässä sunnuntai-illan poukkoilevaa ajatuksenvirtaa aiheesta. Kaikki ajatukset ovat varmasti lainattuja, mutta päättelyn ongelmat luultavasti omia. Näin minä kuitenkin koen tämän nyt.
Ehkä aluksi täytyy vähän avata, miten tällä hetkellä ymmärrän itsekkyytenä tai epäitsekkyytenä. Kaikki aito epäitsekkyys lähtee ehdottomasta itsekkyydestä. Jokainen lapsi syntyy maailmaan täytenä narsistina, kuvitellen, että koko maailma on olemassa häntä ja hänen tarpeidensa täyttämistä varten. Se, mitä moni (minäkin) pitää epäitsekkyytenä, on minusta oikeastaan yksi melko itsekäs ratkaisumalli tähän ristiriitaan. Minä olen olemassa vain antamaan. Minun sanani on niin voimakas ja tärkeä, etten voi olla rehellinen, koska se satuttaisi muita liikaa. Muut tarvitsevat Minua niin paljon, että minun pitää uuvuttaa itseni. Minun pitää tehdä kaikki itse. Minä voin haalia itselleni muidenkin työt ja jaksaa kaiken itse. Minä olen korvaamaton. Minä olen kaikkivoipa.
Minä törmäsin tässä siihen klassiseen ongelmaan: Loputtomiin ei vaan voi jaksaa. Ja koska omasta korvaamattomuudestaan ei voi tinkiä, on edessä vain se vielä itsekkäämpi ratkaisu: On pakko alkaa hallita muiden ihmisten tunteita ja toiveita. Koska minä en pysty antamaan sinulle kaikkea, mutten voi hyvällä omatunnolla kieltäytyäkään, sinä et saa haluta tai toivoa tätä minulta. Olen ollut elämässäni aika loputtomia tunteja vihainen muille ihmisille siitä, että he kehtaavat toivoa tätä minulta. Samalla tunnen syyllisyyttä omista tarpeistani ja toiveistani. Seuraus: Vuosikausia riitoja ja hysteerisia itkukohtauksia siitä, kuinka minulta odotetaan liikaa ja kuinka maailma on kohtuuton.
Ehkä maalaan tästä kaikesta nyt liian karrikoidun kuvan. Mutta jotenkin tässä elämänvaiheessa koen, että sekä tietynlainen itsekkyys ja rehellisyys ovat kaiken lähtökohtia. Ihminen tarvitsee tarpeeksi vahvasti muodostuneen minän voidakseen antaa toisilleen täydesti. Tähän vahvaan minään kuuluu kyky täydesti tietostaa ja myöntää omat tarpeensa ja toiveensa. Tämä on se osa, joka minulta vuosikaudet puuttui, ja jonka kanssa taistelen yhä. Tarpeeksi vahva minä pystyy antamaan tämän tilan myös muille: Sinun tarpeesi voivat olla olemassa, täysinä, vaativina ja vaikka kohtuuttomina, ilman, että ne vievät kaiken tilan ja ilman, jota hengittää. Minä taas en pysty antamaan sinulle mitään täysin epäitsekkäästi, jos olen niin kiinni sinussa, etten pysty hengittämään, jos sinulla on tarve jota en voi toteuttaa.
Mitä jos tämän kaiken riippumisen, soutamisen ja huopaamisen vaihtoehto voisi olla se, että kaksi vahvan minän omaavaa ihmistä voisi tavata toisensa puolitiessä, laittaa pöydälle molemmat omat tarpeensa ja toiveensa ja elää sen kanssa, että ne ovat välillä ristiriitaisia? Ettei tarvitsisi uhrautua tai olla marttyyri (vaikka minusta koko tämän sanan käyttö tässä yhteydessä on loukkaus niitä oikeita marttyyreita kohtaan). Tämä on se ratkaisu, jota itse yritän nyt niin kovasti etsiä.
Ylipäänsäkin olen ehkä kuitenkin sitä mieltä, että rehellisyydellä on mahdotonta alkaa liian itsekkääksi. Liika itsekkyys vaati jo jonkinlaista manipulointia ja toisten hyväksikäyttöä, eikä se ole rehellistä. Rehellisyyteen ei myöskään tarvitse kuulua se, että huutaa ja raivoaa toiselle, että olet paska ihminen. Rehellisyyttä on se, että rauhallisesti kykenee ilmaisemaan toiselle ihmiselle sen, että minulla on tällainen kokemus (ja mahdollisesti: oletko halukas pohtimaan kanssani kuinka sen voisi ratkaista?)
Tällaista tällä kertaa. Saa taas ihmetellä jos joku ihmetyttää. Nämä eivät ole mitään valmiita ajatuksia, tämä on prosessi. Ajatukset ovat yhä työn alla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti